Särö pyysi kahta kirjailijaa, Emma Juslinia ja Christer Kihlmania, keskustelemaan vapaasti assosioiden evoluutiosta ja seksuaalisuudesta. Asia, josta ei juurikaan puhuttu suoraan, mutta joka vaikutti keskustelun taustalla, oli evoluutio – sikäli kun siinä on kyse ympäristöön sopeutumisesta ja sopeutumisen vaikutuksesta ympäristöön.
 Sopeutuminen ympäristöön tuottaa kenelle tahansa ongelmia, kuten murrosiästä voimme muistella, ja sopeutuminen sosiaalisten arvojen nopeaan muuttumiseen tuottaa lisäongelmia, muillekin kuin murrosikäisille. Miten kirjailijat erottuvat tässä suhteessa muista ihmisistä? Kun työ on missio ja ainoa olemassaolon muoto, se alkaa – Juslinin sanoja tulkiten – vaikuttaa ympäristöön.
 Kihlman ei sanonut, että hänen teoksensa olivat suomenruotsalaisen tai muunkaan kulttuuri-ilmapiirin muuttumisen liikkeellepaneva voima, mutta jokin tuntui liikahtaneen lukevan yleisön aivoissa, kun kapakoissa raivopäiset kollegat ja muutkin ihmiset uhkailivat häntä, heittivät hänen kasvoilleen olutta, ja turpaankin tuli. Avoimien tilitysten ja estottomien pohdintojen lukeminen ärsytti monia, mutta jostain syystä ne Kihlmanin kirjat oli kuitenkin pakko lukea. Kirjoja myös kiiteltiin, naistenlehtien haastatteluja piisasi, ja romaanit johdattelivat monen lukijan ulos kaapistaan. Kihlmanin kirjat tekivät tehtävänsä. Kulissien ja tosiasioiden väliset ristiriidat eivät enää tuottaneet kansalaisissa samaa häpeää kuin aikaisemmin.
 1970-luvun alkupuolella ajat muuttuivat nopeammin kuin ennen, ja ne muuttuivat osittain siksi, että kirjailijat tekivät vain työtään, että he kirjoittivat siitä, mikä heidän mieltään painoi. Viime aikoina ajat ovat muuttuneet myös sikäli, että kirjallisuuden merkitys keskustelun herättäjänä on vähentynyt. Miten sitten käy kirjallisuuden?

”Internet on valjastanut osan siitä luovuudesta, joka aiemmin kuului kirjallisuudelle”, sanoo Juslin. ”Toinen asia, joka vaikuttaa kirjallisuuden asemaan yhteiskunnassamme, on se, että kustantajat haluavat viihteellistää kirjallisuuden. Ruotsissa suurin kysyntä on tällä hetkellä dekkarikirjallisuudella, ja sama trendi näyttää siirtyvän Suomeen. Kustantajat haluavat enemmän myyntiä, ja se mikä myy, on viihde, jollaiseksi lasken myös elämänkerrat. Lukijat haluavat eläytyä menneisiin merkkihahmoihin, vaikkapa Tove Janssoniin ja Selma Lagerlöfiin. Kun elämänkertojen lukeminen ei tuotakaan riittävää täyttymyksen tunnetta, aletaan hakea šokkiefektejä, kirjallisuudestakin. Se on sitä viihdettä.”
 Juslin jatkaa: ”Mutta viihde ei muuta meitä. Ihmiskunnan kehitys perustuu yksittäisten ihmisten luovuuteen. Eikä luovuus toteudu markkinakoneiston ehdoilla. Suhteeni dekkarikirjallisuuteen on lähinnä se, että en ole kiinnostunut siitä. Se ei ole omaa kieltäni. Mutta olkoot olosuhteet mitkä tahansa, tiedän että ihmisten kyky luomiseen, tarinointiin ja leikkimiseen ei ole katoamassa, huolimatta siitä, että tulosvastuullisuus painaa kaikkialla päälle, myös kolmivuotiaiden joukossa päiväkodissa, jossa olen töissä.”

Kihlmanin ja Juslinin keskustelussa avautuu yhtäkkiä uusi reitti kahden asian väliin, hyödyllistämisen tarpeesta ymmärtämisen tarpeeseen.
 ”Aikaisemmin kaikki tapahtui päässä, ajatteluna, sanoina, älyllisesti”, sanoo Kihlman, ” – siis aikaisemmin omassa elämässäni. En ole ainoa, joka huomasi, että vanhetessa tapahtumien keskipiste siirtyy alemmas, vatsaan. Aloin löytää kokemuksia joille ei ole sanoja. Tämän todellisuuskäsityksen siirtymän huomasi esimerkiksi myös Hagar Olsson, joka on kertonut viimeisissä kirjoissaan siitä, miten luottamus vaistoon lisääntyy iän karttuessa.”
 Kihlman jatkaa: ”Kirjailijalla, varsinkin nuorella, on halu sanoa totuus, hän haluaa sanoa sen juuri itse: ’katsokaa, minä olen oikeassa ja te olette väärässä – tai ainakin joku teistä on väärässä – vähintään isä ja äiti olivat jossain vaiheessa väärässä!’ Kirjailija sanoo: ’Katsokaa nyt! Tässä tulee totuus!’ Omalla kohdallani puhun ensimmäisistä kirjoistani, ja silloin olin porvarillisuuden kimpussa. Näkemykseni mukaan porvarillinen elämäntyyli peitteli ihmisyydestä jotain olennaista, ja minä halusin repiä verhot auki.”
 ”Romaani Människan som skalv (1971, Ihminen joka järkkyi) käsitteli homoseksuaalisuutta, alkoholismia ja kulissien takaista ongelmallista avioliittoa. Tarkoitukseni oli jakaa kokemukseni julkisuuteen, jonka jälkeen ne olisivat osaltani loppuun käsitelty.”
 ”Mitä sitten tapahtui? No, vuosikausia minulle soitti onnettomia ihmisiä, joilla oli hirvittäviä ongelmia, varsinkin seksuaalisia, ja he uhkailivat itsemurhalla: ’Tule heti tänne…’ He halusivat puhua vaikeuksistaan kasvotusten. Huomasin joutuneeni terapeutin rooliin, vastoin tahtoani.”
 ”Ihminen joka järkkyi kirvoittaa edelleen varsinkin miehiä soittamaan minulle. Pari vuotta sitten eräänä aamupäivänä, kun olin Helsingissä kirjoittamassa, kännykkäni soi: ’Hei. Täällä on Seppo Kajaanista.’ Sitten hiljaisuus. ’Joo, mitä asiaa?’ kysyin. ’Ei mitään. Rupattelisin vain.’ En jatkanut keskustelua, koska en rupea rupattelemaan vieraitten ihmisten kanssa. Kännykät ovat tuoneet mukanaan tämän, että pitäisi missä tahansa ruveta rupattelemaan.”
 ”Siinä mielessä taisin tosiaan kirjoittaa totuudesta”, Kihlman jatkaa, ”että kertomalla itsestäni raapaisin joitain sosiaalisia pintoja, jotka paljastivat hirvittävän määrän traumoja – myös perversioita, joista haluan mainita melko erikoislaatuisen tapauksen: Kerran eräs mies Ruotsista lähetti minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti haluavansa rakastella kanssani ’sillä tavalla turkkilaisittain’ pukeutuneena. Jaloissamme olisi pitänyt olla sellaiset käyränokkaiset kengät. En vastannut hänelle, koska en ollut kiinnostunut asiasta. Myöhemmin eräänä iltana mies soitti meille kotiin. Vaimoni vastasi puhelimeen. Mies oli kuulemma ollut kovin tuohtunut, koska en ollut vastannut. No, se tapaus jäi siihen. Sittemmin muutimme kotinumeromme salaiseksi.”

Emma Juslinin kokema häiriköinti on toistaiseksi ollut vähäisempää, mutta lesbous, jota hänen toinen romaaninsa Frida och Frida (Söderströms 2007; Frida ja Frida, Teos 2008) sivujuonteena käsittelee, johti kaiketi ainakin yhteen puheluun. Kerran eräs tätihenkilö soitti Juslinille ja sanoi ensimmäiseksi, että hän ei ole homoseksuaalinen, mutta että hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Juslin ja soittaja kävivät pitkän keskustelun soittajan äidistä, joka sairasti syöpää.
 Vaikka Fridassa ja Fridassa käsitellään naisten välistä rakkautta, lesbous-teema ei ollut Juslinille mikään korostamisen asia. Hän ihmettelee, miksi seksuaaliset taipumukset lyövät niin vahvan leiman ihmiseen. Miksi kirjoissa ja kirjailijoissa kiinnitetään juuri yhteen osa-alueeseen, seksuaalisuuteen, niin vahvaa huomiota, ja varsinkin homoseksuaalisuuteen, vaikka seksuaalisuus on luonnollinen osa elämää?
 ”Toisaalta”, Juslin toteaa, ”homot ja lesbot itsekin tuntuvat haluavan, että heidän taipumuksiinsa kiinnitetään huomiota, kun he järjestävät Gay Pride -tapahtumia ja perustavat kaltaisilleen ravintoloita. Ehkä minä olen itsekin lokeroinut itseni tähän ryhmään käymällä Helsingissä DTM-yökerhossa.”
 Juslin jatkaa: ”Seksuaalinen identiteetti näyttää nykyään olevan niitä ensimmäisiä lokeroita, joihin ihmiset itsensä sijoittavat: ’Jos minä en ole muuten mitään, niin olen minä kuitenkin homoseksuaali.’ Ihmetyttää, että heterot eivät ole vielä lähteneet kaduille heterouttaan marsseilla juhlistamaan. Yhteiskuntamme on yliseksualisoitunut. En pidä siitä. Mitähän tämä kertoo yhteiskuntamme suuntautumisesta pohjimmiltaan? En tiedä, mutta en pidä siitä.”
 ”Ajat ovat todellakin muuttuneet”, Kihlman jatkaa. ”On ollut mielenkiintoista elää mukana yhteiskuntamme seksualisoitumisen murrosvaiheessa. Kun minua kasvatettiin 1930-luvulla, elimme ajallisesti lähempänä viktoriaanista 1890-luvun maailmankuvaa kuin 1990-lukua. Nuoruudessani julkaistiin kirjoja, joissa varoitettiin onanian ja homoseksuaalisuuden vaaroista. Ensimmäinen maailmansodan jälkeen oli kuitenkin käynnistynyt prosessi, jonka myötä vanhat käsitykset seksuaalisuudesta alkoivat hälvetä, mutta tiettyihin porvarillisiin piireihin muutokset ylsivät todella hitaasti. Tietyt vapaudet, jotka minulle vähitellen muuttuivat itsestään selviksi, olivat vanhempieni ikäpolvelle täysin vieraita.”
 ”Ja nykyään identiteettejä luodaan lähinnä seksuaalisuuden ehdoilla”, jatkaa Juslin. ”Seksuaalista identiteettiä etsitään niin epätoivoisesti ja sitä korostetaan niin paljon, että se alkaa tuottaa kipua. Itse olen häivyttämässä lesbous-aihetta kolmannessa kirjassani, olen ehkä pääsemässä tämän tietyn vaiheen yli.”

Onko kirjailijan työ, siis itse kirjoittaminen, paljastanut jotain seksuaalisuudesta – omastanne tai ympäristöstä – joka muuten olisi jäänyt huomaamatta? Tuskin, sanovat molemmat kirjailijat. Se, minkä oppii itsestään ja ympäristöstään, löytyy silloin kun elää kirjoittamisen ulkopuolella, kun ei kirjoita. ”Mutta”, toteaa Kihlman, ” kun kirjoittaa, voi yhtäkkiä ilmaantua kummallisia esteitä. Kesken kirjoittamisen tulee pysähdys, eikä tiedä miksi. Se ei johdu aiheesta, uskoakseni. Joskus olen päässyt eteenpäin alkoholin avulla. Kun kirjoitin romaania Den blå modern (1963, Sininen äiti), pääsin jatkamaan matkaani nauttimalla pari kolme snapsia. Niin, alkoholi ja kirjoittaminen, tässä tapauksessa se oli positiivista. Myöhemmin luovuin niiden yhdistämisestä, myös tupakasta, joka sekin oli silloin ennen välttämätöntä.”
 ”Alkoholi liittyy kirjoittamiseeni vain siten, että nautin sitä toisinaan palkitakseni itseäni hyvästä työstä. Mieluiten juon viiniä”, sanoo Juslin. ”En myöskään syö kirjoittaessani. Sen sijaan tupakoin paljon, kun kirjoitan. Tämä on riippuvuus, joka hankaloittaa elämääni. Nykyisessä asunnossani ei nimittäin saa polttaa, eikä enää monessa muussakaan paikassa. Erään ystäväni luona helsinkiläisessä kerrostalossa ei saa polttaa parvekkeellakaan, ja seitsemän kerroksen matka alas kadulle tupakalle tuntuu ylimitoitetulta.”

Säännöt muuttuvat, muuttuuko ihminen? ”En usko”, sanoo Kihlman. ”Olemme perustaltamme samanlaisia kuin kymmenen tuhatta vuotta sitten, ainakin suurin piirtein samanlaisia, kuten ovat myös kanat, leijonat ja kissat. No, näin pitkällä perspektiivillä olemme ehkä muuttuneet hitusen.”
 Mihin suuntaan? ”Minua ärsyttää, kun kysytään, mihin suuntaan olemme menossa,” sanoo Juslin. ”Muutoksia ei voi jakaa hyviin tai huonoihin, on vain erilaisia vaiheita. Ihmiset ovat todellakin aina samoja.”
 ”Mutta kulttuurimme muuttuu hyvinkin nopeasti”, jatkaa Kihlman. ”Luulen, että länsimainen kulttuuri, sellaisena kuin me sen tunnemme, on katoamassa. En tarkoita, että länsimaiset kansat ovat häviämässä, vaan että niiden merkitys maailmankartalla hiipuu. Saksalainen Oswald Spengler on kirjassaan Der Untergang des Abendlandes (1922, Länsimaiden perikato) esittänyt hyvin selvästi, että kulttuurit ovat eläviä organismeja, jotka syntyvät, nousevat, kukoistavat ja sitten kuolevat. Me elämme kukoistuskauden jälkeistä vaihetta.”
 ”EU on viimeinen yritys kerätä länsimaista kulttuuria yhteen”, huomauttaa Juslin.
 ”Politiikassa näkyy hyvin selvästi, että mielikuvitusta ei enää löydy. Luovuus on hävinnyt politiikasta kokonaan. Äskeiset EU-vaalit osoittivat, että varsinaisia ideologioita ei enää ole muilla kuin vasemmistolla. Kokoomus on jättänyt ideologiansa, siitä on tullut mainostoimistojen ohjaama konsulttipuolue”, sanoo Kihlman, ja jatkaa:
 ”Taiteiden arvostuksen väheneminen ja kulttuurin viihteellistyminen ovat ensimmäisiä selviä merkkejä siitä, että Spengler oli oikeassa. Toisaalta, kyllä hyviä kirjoja vielä kirjoitetaan.”
 ”Kyllä kirjoitetaan, mutta suuntaus on menossa kohti viihdyttämistä,” jatkaa Juslin. ”Yleisö ja sitä myöten kustantajatkin odottavat, että ensisijainen funktiomme on ihmisten viihdyttäminen. Tämän lisäksi kirjailijoiden odotetaan myös hoitavan itse markkinointiaan. Meitä pakotetaan esiintymään messuille ja muihin tapahtumiin. Kirjailijoiden on kuljettava kirjojensa mukana. Minä koen sen aika raskaaksi. Kannattavuusodotukset ovat lisääntyneet suomenruotsalaisenkin kirjallisuuden suhteen.”
 ”Salapoliisiromaaneja toivotaan, tosiaankin, ja niihin kohdistuu erityinen sisältövaatimus: niiden tulisi olla yhteiskuntakriittisiä”, sanoo Kihlman.
 ”Kustantajat alkavat esittää kirjojen sisällöllisiä ehtoja, mikä on huolestuttavaa”, jatkaa Juslin. ”Luomisprosessiin ei pidä puuttua. En toisaalta edes usko, että sitä voi ohjailla ulkoapäin. Siksi en myöskään usko kirjoittajakursseihin. Kirjallisuuskuvioihin liittyy paljon harhakuvitelmia, esimerkiksi odotuksia statuksen suhteen, toivomuksia tulla tunnetuksi. Minua nämä asiat eivät kiinnosta.”
 ”Ehkä kirjailijaksi ryhtyvät he, joille puhuminen ei riitä, ja joiden todellisuudentaju perustuu käsittämättömään rajankäyntiin faktan ja fiktion välillä”, sanoo Kihlman ja jatkaa:
 ”Jotain haluan sanoa vielä kirjailijan tehtävästä. Isoisäni, joka oli syntynyt vuonna 1861, joka oli korkea-arvoinen virkamies ja eräänlainen patriarkka, sanoi, että virkamiehen (tjänsteman) perimmäinen tehtävä on palveleminen, kuten se on minun mielestäni, tietyssä perspektiivissä, myös kirjailijan tehtävä. Yhteiskunnan palvelemissa piilee onnen salaisuus, isoisäni sanoi. Me lapsenlapset nauroimme hänelle, koska hänellä itsellään oli palvelijoita.”
 ”Myöhemmin ymmärsin, mistä hän puhui, ja minulla on ollut suuri halu kirjoittaa isoisästäni ja hänen maailmankuvastaan, koska hänen edustamaa moraalia tarvitaan nykyään”, Kihlman jatkaa. ”Esimerkiksi Porvoon äskeisellä kaupunginjohtajalla Marcus Henricsonilla ei ollut hajuakaan tällaisesta moraalista. Kun Porvoon talous alkoi romahtaa, Henricson jätti kaupunkimme ennen virkakautensa päättymistä. Hän oli tehnyt seitsemän vuoden sopimuksen, ja sitten yhtäkkiä, hyvästi vain, minä lähden.”
 ”Sitä kutsutaan työmarkkinoiden joustavuudeksi. Kukaan ei ota vastuuta mistään. On vain henkilökohtaisia tarpeita, ei elämäntehtävää”, Juslin toteaa ja jatkaa: ”Ehkä tämä liittyy myös siihen mitä Christer äsken sanoi älystä ja vaistosta, koska mieleeni tulee japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin lause: ’Ymmärrys ei ole muuta kuin väärinkäsitysten summa.’”