Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Verkko-Särö
Särön artikkeleita verkossa
Kategoria: Tuukka Hämäläinen

Särön runokavalkadi Kotkassa 15.5.2012. Lavalla kolmetoista esiintyjää.

Särötiedote:

Kirjallisuuslehti Särön runobussi vie viikon kuluttua tiistaina 15.5. runoilijoita Kotkaan esiintymään. Ravintola Kotkankadun Albertissa järjestettävässä Särön runokavalkadissa esiintyy 13 runoilijaa, joiden tuotantoa on julkaistu Särö-lehdessä. Mukana on runomaailman ensikertalaisia ja tunnustettuja konkareita.

Tilaisuuden juontaa Kaakkois-Suomen taidetoimikunnan pääsihteeri, kirjailija Petri Pietiläinen. Esiintyjät ovat Markku Aalto, Veera Antsalo, Rita Dahl, Riikka Heinonen, Tuukka Hämäläinen, Silvia Hosseini, Jukka Mallinen, Mark Mallon, Ulla Ora, Vilma Panula, Terttu Ruottu, Sirkka Turkka ja Hamdam Zakirov.

Kolmatta kerran Kotkassa järjestettävän tilaisuuden järjestäjiä ovat Kotkan kulttuuriasiankeskus, ravintola Kotkankadun Albert ja Särö ry.

Tiistaina 15.5 klo 19 alkavaan tilaisuuteen on vapaa pääsy. Ravintola Kotkankadun Albert sijaitsee osoitteessa Kotkankatu 9.

Esiintyjien esittelyt:

Markku Aalto (s. 1970) on helsinkiläinen runoilija ja kustannustoimittaja. Hän on valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2001 pääaineenaan teoreettinen filosofia ja sivuaineinaan kulttuuriantropologia ja semiotiikka. Aalto toimii kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön runovastaavana. Hän on julkaissut runokirjat Hajoamisen syyt (ntamo 2009), Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (Idiootti 2010, omaelämäkerrallista keskeislyriikkaa), Suruviestejä ja tiskinalustavaraa (ntamo2011)

Veera Antsalo (s.1975) on helsinkiläinen lipunmyyjä, runoilija ja Särö-lehden avustaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Sähkökatkoksen aikaan (Teos) ilmestyy elokuussa.

Viisi runokokoelmaa, viisi tietokirjaa, kaksi toimitustyötä ja yhden käännöksen julkaissut kirjailija-toimittaja Rita Dahl (s. 1971) on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri. Hän on toiminut Suomen PENin varapuheenjohtajana vuosina 2006-2009 ja naiskirjailijakomitean vetäjänä 2005–2009. Dahl koordinoi elokuussa 2007 järjestetyn Suomen PENin Keski-Aasian naiskirjailijakokouksen, johon osallistui kirjailijoita eri maista. 2011 hän koordinoi suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden kirjeenvaihdon, jonka pohjalta toimitettu Minttutoffeen onni ilmestyi äskettäin Palladium-kirjoilta.

Riikka Heinonen on helsinkiläinen runoilija ja toimittaja. Hänet valittiin Nuoren Voiman Liiton Debytoi runoilijana -kilpailussa vuoden 2010 debytantiksi.

Tuukka Hämäläinen on Kotkassa syntynyt ja Helsingissä asuva musiikkitoimittaja, kirjailija ja runoilija. Häneltä on julkaistu mm. haastattelukirja Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa (2011), sekä esikoisrunoteos Moottorit (2010). Hämäläinen pitää myös viikottaista lyriikkablogia musiikkilehti Rumban nettisivuilla.

Silvia Hosseini on Helsingissä asuva suomalais-iranilainen opettaja, kirjallisuudentutkija sekä Särö-lehden ja Mustekala.info-verkkolehden toimittaja.

Jukka Mallinen (1950) on esseisti, kääntäjä, venäläisen kulttuurin tuntija. Hän on julkaissut esseekirjan Venäjästä Varastettua ilmaa (Savukeidas 2008), Joseph Brodskysta Seisahdus erämaassa (Savukeidas 2010), matkakirjan Sankarimatkailijan Kaliningrad (Like 2008). Hän on ollut järjestämässä monia suomalaisia kirjallisuus-, ihmisoikeus- ym. tapahtumia Venäjän, Valko-Venäjän, Kirgistanin ym. kanssa. Mallinen on suomentanut paljon radikaalia venäläistä kirjallisuutta, kuten Viktor Jerefejeviä, Anna Politkovskajaa, Vladimir Sorokinia, Eduard Limonovia, Mihail Bergiä.

Mark Mallon on saksalais-suomalainen kirjallisuuden yleismies, joka on julkaissut runokirjan Aregemia (Tammi 2010), Poems of Aregemia -kirjan (ntamo, kuvitus Sanna Saastamoinen, osittainen käännös Aregemiasta), ja sarjakuvaromaani Fillarijutun (WSOY 2006, piirrokset Petri Hytönen). Mallon asuu tällä hetkellä Berliinissä ja päätoimittaa siellä kirjallisuuslehti Säröä sekä isännöi Berliinin Särön taiteilijaresidenssiä.

Ulla Ora on loviisalainen toimittaja ja kaunokirjallisuuden tekijä. Hän on esittänyt runojaan eri tapahtumissa. Hän kirjoittaa kirjallisuusarvioita mm. Sanomien maakuntalehtiin.

Joutsenosta, Suomen itärajalta kotoisin oleva Vilma Panula opiskelee parhaillaan Lahden taideinstituutissa kuvataiteilijaksi ja elokuvantekoa. Hän on runoihin painottunut harrastelijakirjoittaja. Panula debytoi runoilijana toukokuussa ilmestyvässä Taiteilijaelämää-Särössä.

Terttu Ruottu on porvoolainen myyjä, joka on opiskellut kirjoittamista mm. Porvoon kansalaisopistossa, Oriveden Opistossa ja Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Hän on julkaissut vuonna 2006 omakustanteena runokirjan Hetken vielä seison tässä.

Runoilija Sirkka Turkka (1939) on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1974 alkaen ja asuu nykyään Lohjalla. Turkka on yksi arvostetuimpia ja luetuimpia nykyrunoilijoitamme; hänen tekstejään on käännetty yli kymmenelle kielelle. Viimeisin käännös on hepreankielinen laaja valikoima hänen koko tuotannostaan. Turkka on saanut Finlandia-palkinnon kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba. Yleisradion Tanssiva karhu -lyriikkapalkinnon hän sai kokoelmasta Sielun veli. Vuonna 2005 Sirkka Turkka sai SKS:n Aleksis Kiven rahaston palkinnon elämäntyöstään.

Elokuussa ilmestyvä Taiteilijaelämää 2 -Särö haastattelee Turkkaa ja julkaisee hänen Berliinin Särö-residenssissä syntyneen runon.

Runoilija Hamdam Zakirov syntynyi Uzbekistanissa vuonna 1966. Hän opiskeli Sotalaivaston Insinöörien Korkeakoulussa Leningradissa ja Taškennin ja Ferganan yliopistoissa Uzbekistanissa. Zakirov työskenteli dramaturgina Ferganan draamateatterissa, kirjallisuuden tutkijana kaupunginmuseossa sekä Uzbekistanin ja Venäjän (Moskovassa) sanomalehdissä toimittajana. Hänen runojaan ja artikkeleitaan on julkaistu Uzbekistanissa, Venäjällä, Ukrainassa, Latviassa, Yhdysvalloissa, Italiassa, Ranskassa, Suomessa (mm. Idäntutkimus, Särö). Uuden teoksen painamisesta on jo sovittu kuuluisan moskovalaisen kustantamon NLO:n kanssa. Runoja on käännetty suomeksi, italiaksi ja ranskaksi. Zakirov muutti Suomeen vuonna 2001. Hän asui Kouvolassa useamman vuoden ja nyt hän asuu Vantaalla.

Muusa

Teemu Helle:

Luen parhaillaan Tuukka Hämäläisen Kirosäkeet-teosta (Idiootti 2010) jossa raotetaan verhoja 20 uuden suomirockin sanoittajan pään sisään. Kirja on nautinto, se on erittäin suositeltava. On jännittävää lukea miten jokin sanoitus on syntynyt sävellykseen, kumpi oli kulloinkin ensin: muna vai kana, sävel vai sanat, millainen suhde kirjoittajalla onkaan kirjoittamiseen ja kirjoittajana itseensä ja kuinka käsitykset ovat muuttuneet jos ovat.

Omakohtaisesti teos kannustaa entisestään pohtimaan omaa poetiikkaa ja avaa mahdollisuuden verrata syntyprosessia muun taiteenalan edustajien kokemuksiin. Vertaisterapiaksikin sen voisi mieltää – teosprosessi on aina valtava kokonaisuus huolimatta siitä, kokeeko sen helpoksi vai vaikeaksi, taiteenlajista riippumatta. Hänelle, joka kenties ei lainkaan kirjoita mutta kokee suomalaisen rock-musiikin lähelle sydäntään, teos avaa uusia maailmoja ja tuo mukanaan mahdollisesti nostalgisia tunteita, uudelleenlöytämisen iloa, tai kokonaan uutta löytämisen riemua. Niin kauniilla tavoin Kirosäkeet nostavat sanoitukset musiikista esiin, ja sitä kautta ylipäänsä musiikin estradille.

Musiikilla on monipolvinen sija omassa elämässäni. Harrastan pääsääntöisesti suoraa musiikin kuuntelua eli sitä, jolloin tietoisesti asettuu musiikin äärelle ja antautuu sille. Laajalti huomiotani saa myös elokuvamusiikki, joka oheisena täydentää jo luotua kuvaa ja joka usein on tehty helposti omaksuttavaksi luonteensa vuoksi. Saatan musiikin avulla tunnelmoida, laskeutua ajatuksiini tai yhtä hyvin keskittyneesti kuunnella kuinka fantastisen yksinkertainen, mutta hienosti kasvava ja toimiva bassokuvio on esimerkiksi brittiläisen Keane-yhtyeen kappaleessa ”We Might As Well Be Strangers” (levyltä Hopes & Fears, 2004). Tai kuinka mielenkiintoisen räkäisiä, räyhääviä särökitarasoundeja onkaan Happoradion uudella Puolimieli -albumilla (2010), eritoten levyn viidennen biisin ”Sahattu Oksa, Poltettu Silta” kertosäkeessä tai levyn aloittavan biisin introssa. Tai nauttia sanoituksesta, joka saa ihon kananlihalle kuten Mad Seasonin kappaleessa ”Wake Up” (albumilta Above, 1995). Tai uppoutua vain sukkeluksiin sielukkaaseen harmoniaan, tai kokonaisvaltaisesti sävyihin kuin esimerkiksi Apulannan Heinola 10-albumin nerokkaasti sovitettujen kappaleiden erikoisen kauniisiin taustahälyihin.

Samalla tavalla kuin kirjallisuus, musiikki auttaa joskus vaikeiden tilanteiden ylitse joita kirjoittajana käsikirjoituksessa väistämättä kohtaa. Pattitilanteet ja pelkotilat, jos tästä ei olekaan mihinkään. Tai voi olla hyvä kirjoitusdraivi päällä, ja musiikin avittamana sitä istuu runolla toiset kuusi tuntia putkeen kunnes havahtuu siihen, että korvat hikoilevat kuulokkeiden alta ja muovinen sanka painaa päälaesta kivuntähtiä silmiin. Joskus sitä voi istua niiden kuulokkeiden alla myös sopuisassa hiljaisuudessa, vain korvien epämääräinen suhina taustalla. Ja kun hiljaista tietä on tarpeeksi takana ja valitsee jonkin levyn, biisin, on jälleen matkalla jonnekin.

Kaipuuta tilaan tuonpuoleiseen

Sanna Saastamoinen:

Joskus kauan kauan sitten Särön toimisto (tai ”konttori” niin kuin päätoimittajamme sitä mielellään kutsui) sijaitsi Porvoossa suuressa vanhassa tehdasrakennuksessa, johon oli ehostettu taiteelliseen toimintaan soveltuvia työtiloja. Muistattekohan vielä tuota suloista ja valuvaa aikaa ystävät kalliit? Rujoa ja rakasta rakennusta kutsuttiin Taidetehtaaksi – no kutsutaan sitä vieläkin, mutta hurja muutos on käynnissä. Nykytilannetta voi käydä vahtimassa osoitteesta www.taidetehdas.fi.

Astukaamme nyt hetkeksi Särön menneisyyden konttoriin.

Käytävä Taidetehtaalla, aulagalleriassa Porvoon Artex-pajan nuorten tekemä "Kaivo"-tilateos.

Sohvan yläpuolella triptyykki "Jos Lentäisin sinua vastaan" (Sanna S.)

Akvaario.

Akvaarion kalat tuppasivat aina parveilemaan tuossa nurkassa. Selityksen ilmiölle keksi Tuukka Hämäläinen: Kalat ajattelevat, että elämän tarkoitus on kirjoitettu lappuseen, ja ne yrittävät lukea sitä. Ainoastaan altaasta ulos hyppäämällä elämän tarkoitus selviäisi.

Maitolasin takana Avanti!-sali, vasemmalla sadevesiviemäriputki, jonka alla tussimaalaus "Turvassa sateessa" (Sanna S.).

Perussuomalaisten postmodernismista

Tuukka Hämäläinen:

Tekijä varoittaa, että teksti saattaa sisältää vaikeita sanoja, teoreettisia käsitteitä ja sivulauseita.

Perussuomalaiset ovat aiheuttaneet valtavan keskustelun vaatimuksellaan, että ”postmodernin tekotaiteen” tukeminen valtion rahoilla on lopetettava. Viimemmäksi asiasta kirjoitti tänään 25.3. Helsingin Sanomat tekemässään gallupissa.

Silläkin uhalla, että saan kuulla tästä kunniani, väitän Perussuomalaisilla olevan muutamia vääriä käsityksiä postmodernismista, kulttuurin tukemisesta ja ilmeisesti vähän muustakin. (Tämä kaikki koskee tietysti Perussuomalaisten virallista kantaa ja puolueen sisällä on varmasti myös eriäviä mielipiteitä.)

Puoleen tarjoaman (hiukan huvittavan) määritelmän mukaan:

Postmodernistiseen taideteokseen vähän sisältyykin se, että siitä on vaikea ylipäätään tunnistaa, mikä tekele siinä on kyseessä. Siinähän on ideana väittää taiteeksi vähän mitä vain. Ei määrittely helppoa ole, mutta se, joka viestii kritiikkiä vailla ihanteita, on aika postmodernia.

Ensinnäkään, suurin osa valtion apurahoista ei kyllä mene ”postmodernistiselle taiteelle” Perussuomalaisten tarkoittamassa mielessä. Toki esimerkiksi monet Finlandia-voittajat, kuten Kari Hotakainen, edustavat postmodernismia, mutta Hotakaisen teoksesta kuitenkin tunnistaa mikä se on ja suurin osa erottaa sen taiteeksikin.

On siis selvää, että itse ”postmodernin” käsite on vähän hukassa. Jalava on julkaissut suomeksi helpon ja humoristisen teoksen Postmodernismi vasta-alkajille ja edistyville (Appignanesi & Garrat, 1998). (Voin osallistua kuluihin, jos lähetetään Persujen puoluejohdolle kappale!) Kirja sisältää kuitenkin monia vaikeita sanoja, joten nojaudun Hesarin jalanjäljissä Wikipedian määritelmään:

Postmoderni taide alkoi muodostua 1960-luvulta alkaen. Postmodernille taiteelle on tyypillistä sekatyylisyys eli lainaukset ja pastissit sekä ironia, huumori ja leikkisyys. Erilaisille tulkinnoille jätetään tilaa. Taiteen prosessi ja uusien työskentelytapojen kokeilu korostuu. Yleistä on myös taiteiden välisten rajojen rikkominen. Installaatioon voi yhdistyä esimerkiksi performanssia, käsitetaidetta ja mediataidetta. Aiheet vaihtelevat suuresti, mutta yhtenä suuntauksena ovat olleet arkiset aiheet ja pinnallisuus. Tähän liittyen arkiesineitä on työstetty niin, että ne muuttuvat yleviksi, tai on huonomaalattu arkisia aiheita.

Luulen, että se mitä Perussuomalaiset tarkoittavat ”postmodernistisella tekotaiteella” olisi jokin dadan ja surrealismin äärimuoto. Mitä todennäköisimmin määritelmän alkuperäinen laatija on käynyt Kiasmassa, eikä ole aivan ymmärtänyt näkemäänsä – mikä tarkoittaa että se on varmaan tarpeetonta.

Kolmanneksi, Perussuomalaiset ilmeisesti kuvittelevat, että postmoderni taide (heidänkin merkityksessään) olisi jollakin tapaa epäisänmaallista. Vaaliohjelman vaatimushan kuului, että varoja tulee ohjata suomalaista identiteettiä ylläpitävään taiteeseen, eikä postmodernisteille. Olenko ainoa joka näkee tässä jonkinlaista epäsuhtaa?

 

Isänmaallisuus ↔ Epäisänmaallisuus

 

”Selkeä taide” ↔ Postmodernismi

 

Millä tavalla allekkain olevat käsitteet liittyvät toisiinsa? Siksi toiseksi, miksi suomalaista identiteettiä pitäisi ryhtyä tietoisesti kasvattamaan? Suomalaiset ovat ennestäänkin melko nationalistisia ja ksenofobisia. Mitä hyvää nationalismista on ikinä edes koitunut? Minun korviini tällainen hapate kuulostaa samalta kuin päiväkodin pikkupojat huutaessaan: ”Meidän iskä on kovempi ku teidän iskä!”

Vastaesimerkkinä todettakoon, että Kiasma on kansainvälisesti arvostettu nykytaiteen museo, mikä ainakin herättää minussa lievää ylpeyttä siitä, että se on Suomessa. Siis kansallisylpeyttä.

Perussuomalaisten ”taidepolitiikka”, jos sellaisesta voidaan puhua, perustuu samaan kuin kaikki muutkin heidän periaatteensa. Kun jotain ei ymmärretä, sitä päätetään vastustaa.

 

1. Tämä asia/ilmiö on vieras.

 

2. Koska se on minulle vieras, se lienee tarpeeton. (egoismi)

 

3. Koska asia on tarpeeton, sitä pitää aktiivisesti vastustaa. (absolutismi)

 

Tässäkään päättelyketjussa ei ole niin mitään järkeä. En minäkään ymmärrä maassamme riehuvaa zumba-villitystä, mutten silti ryhdy sitä aktiivisesti vastustamaan. Neronleimaus! Se, etten itse ymmärrä jotain ei kenties tarkoita, etteikö siinä voisi olla jotain järkeä muille.

Omaan tekotaiteelliseen toimintaani en ole toistaiseksi saanut mitään tukia valtiolta, mutta jos poliitikot alkavat aktiivisesti säätämään mikä ansaitsee tukia ja mikä ei, täytyy muuttaa vaikka Ruotsiin. Onneksi olen valmis lyömään omaisuuteni vetoa, ettei näin tule käymään. Toisin kuin Perussuomalaiset, luotan äänestäjien olevan enimmäkseen ihan fiksuja.

Tuukka Hämäläisen Kirosäkeet ilmestynyt

Särötiedote:

Särön toimittajakuntaan kuuluvan Tuukka Hämäläisen haastattelukirja Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa (Idiootti) on ilmestynyt. Kirjan on kuvittanut Lassi Lehmusvuori.

Hämäläisen Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa (Idiootti 2011) päästää ääneen 20 pidemmän tai lyhyemmän linjan rocklyyrikkoa viimeisen 25 vuoden ajalta. Haastattelujen lomassa Hämäläinen ja lyyrikot analysoivat lauluntekstejä. Lisäksi kirjan lopussa on Hämäläisen essee, jossa hän kartoittaa mm. suomenkielisen rocklyriikan suhdetta kaunokirjallisuuteen ja ulkomaiseen rocklyriikkaan sekä pohtii suomirockin nais- ja mieskuvaa.

Matkakertomus: Turun scifirunoklubi

Tuukka Hämäläinen:

Juna Turkuun. Luen Paul Austeria ja loppumatkasta kuuntelen Rushin Presto-albumin (1989). Aurinko pilkahtaa marraskuisen pilvimassan lomasta juuri levyn päättyessä. Turkuun tullessa hämärtää jo, radan vierellä on lunta.

Café Artissa hyvät kahvit, mutta sehän onkin paahtimo. Tilaa ja fiilinkiä olisi, miksei sielläkin järjestettäisi runotilaisuuksia.

Saavun pääkallopaikalle puolitoista tuntia liian aikaisin. Tilaisuuden piti olla Brysselin alakerrassa Arcadia Loungessa, mutta sinne onkin myyty yksityistilaisuus ja scifeily tapahuu nyt katukerroksen korkeassa baaritilassa. Väittelen vähän aikaan pitäjän kanssa ja teen itsestäni ääliön. Kun laskeudun siiderin ja kirjan kanssa nurkkapöytään, valaistusta himmennetään sen verran etten näe lukea. Tack så mycket!

Viereisessä pöydässä keski-ikäiset naiset alkavat kysellä, että ketäs täällä tänään esiintyy. Tarjoila viittaa minuun: Tuo ainakin.

Järjestäjät saapuvat paikalle ja esittäytymisiä tapahtuu. En muista koko illalta yhtään nimeä, mutta niinhän se aina menee. Teemu Manninen peruutti esiintymisensä kaksi päivää sitten, mutta järjestäjät kuulivat siitä vasta minulta. Tiedotus pelaa taas.

Yleisöä tulee heikonlaisesti, mutta silti enemmän kuin Särön runoiltaan Tampereella. (Siellä yli 50% kuulijoista oli esiintyjiä.) Olen lähtökohtaisesti pahalla tuulella – aina helkkarin hyvä lähtökohta esiintymiselle. Ei huvita lukea Moottoreita, mutta pakkohan se on mainostaa. Muutakin tekstiä on mukana. Mark Mallon saapuu ja onnistuu hyväntuulisuudellaan piristämään minuakin. Viime hetkillä kolmanneksi esiintyjäksi ilmoitetaan Tommi Parkko, joka on naapurirakennuksessa vetämässä kirjoittajakurssia.

Aluksi katsotaan J. P. Sipilän videoruno. Se on teknisesti melko korkeatasoinen, mutta heijastettuna pienelle valkokankaalle ja liiassa valaistuksessa ei tee vaikutusta. En oikein tajua videorunoja, vaikka taideleffoja katson kyllä sujuvasti. En tosin ole mitenkään objektiivisella tuulella, eli ei tätä minään kritiikkinä kannata pitää.

Lupauduin esiintymään ensimmäisenä. Lavalle mennessä golf-aplodit. Esiintyjät toivomukset on taas menneet kuuroille korville: Tuoli, ei musiikkia. Mikkiständi on viritetty korkealle eikä ihmeellisessä salissa viitsisikään istua alhaalla. Noh, eipä se scifi-humina haittaakaan lukemista ja syntikassa heiluva tyyppi yrittää parhaansa mukaan lopettaa soiton silloin kun kerron tekstien taustakertomuksia tai muuta diipadaapaa.

Esiintymisaikaa ei ole tarkemmin määritelty ja taidan olla lauteilla peräti 20 minuuttia. Pitkä aika lukemiselle. Esitys on sitten sitä samaa: takeltelua, paperiin tuijottamista, mitätön eläytyminen ja ajatus ei kulje. Yleensä keikoilla tulee hiki, mutta Brysselissä palelee. Yleisö on jossakin kaukana ja välitaputuksia ei tule. Eikä nauruja. Tai joku nauraa sille, ettei seuraavalla kirjalla ole kustannussopimusta. Ei se ollut vitsi!

Luen ensin Moottoreista, lähinnä pitkiä ja ennen lukemattomia juttuja, sitten Kosmoskynässä julkaistun runon ”Stasis”, joka tulee seuraavaan runokirjaan ja lopuksi kahden sivun proosapätkän (joka sekin tulee kyllä runokirjaan). Proosapätkä on pastessi Stanislaw Lemille, mutta huumori ei uppoa. Kukaan ei naura vaikka näyttelen äänet kuin satusetä. Joskus tekee mieli oikeesti kysyä yleisöltä, että onko siellä kivaa. Miksi kukaan edes käy runoilloissa jos koko ajan vaan vituttaa?

Mark menee jälkeeni. Hän on ottanut opiksi typerehtimisestäni, eikä sano runojen väliin mitään juontoja. Ilman taukoja lauteille ryntää myös Tommi Parkko, joka lukee joko yhden tolkuttoman pitkän tekstin tai monta samankaltaista pötkössä. Synisti on löytänyt hyvän sävelkuvion eikä turhaan muuta sitä varttiin miksikään.

En tiedä miten se tapahtuu, mutta reilussa tunnissa koko rulianssi on ohi. Kun vaihtoehdot ovat kymmenen tai kahdentoista bussi kotiin, valitsin sen ensimmäisen. Brysselin esiintyjäjuomat (Strongbowta) on juotu, eikä huvita etsiytyä mihinkään ryypiskelemään. Kukaan yleisön jäsen ei tule sanomaan mitään. Pari tyttöä kuvaa ahkerasti kameroilla, mietin että mihin. En kysy, ne on liian nättejä.

Tapaan kyllä ohimennen runoilija Juhani Tikkasen, joka neuvoo etsiytymään Turun Tuomiokirkon pikavuoropysäkille, jotta voisin ihailla sitä tornia yön pimeydessä.

Yön selkään. Mitään eväitä ei ole, yritän josko bussiasema tienoilla olisi kioski tai muu sellainen auki yli yhdeksään. En näe mitään muita kuin baareja ja suljettuja kauppoja. Ehdin bussiin aika nipin napin, joten siinä meni sekin. Totta meisselissä jollain muulla matkustajalla on kunnon roskaruoat mukanaan, eikun sitä tuoksua sitten ensimmäinen tunti.

Myöhäisillan matka Turusta Helsinkiin marraskuun pimeässä on mielenkiintoinen kokemus. En edes nukahda, kuuntelen Marillionin Brave-albumin (1994). Se on niin pitkä että saa harvemmin kuunneltua normaalioloissa.

Jossain Salon tienoilla pimeydestä ilmestyy kumparella töröttävä kirkko, jota ympäröi kynttilöitä aaltoileva hautausmaa. Jokainen matkustaja on yksin tässä maailmassa, vaikka olemme koko ajan kosketusetäisyydellä.

Kuvat: Sanna Saastamoinen

Ihan scifiä runoa Turussa

Särötiedote:

Esikoisrunoilijat,  Särön päätoimittaja Mark Mallon sekä Särön toimittaja Tuukka Hämäläinen esiintyvät Varsinais-Suomen runoviikon Scifi-klubilla torstaina 11.11. klo 20:00 alkaen Arcadia Loungessa (Linnankatu 18, Turku).  Klubilla esiintyvät myös Teemu Manninen ja videorunoutta edustava  J.P. Sipilä.

Runo ja muisti, runoviikko Varsinais-Suomessa 7.-14.11.2010.

  << Takaisin
 
Haluatko saada
Särön uutiskirjeen?
Tilaa uutiskirje