Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
 Blogi Särö-tiedotteet
Kategoria: Haastattelut

Puola-Särö (31-32) edistyy

Puola-Särö ponnistelee toimituksen työpöydiltä kiivaasti kohti lukijoidensa postiluukkuja. Lehden vieraileva päätoimittaja, Puola-asiantuntija Päivi Paloposki on muun toimituskunnan kanssa koonnut tuplanumeroon tuhtia, ajankohtaista ja monipuolisesti taiteellista sisältöä.

Särö kävi haastattelemassa kirjailija Olga Tokarczukia Wroclawissa, Puolassa. Tokarczuk kertoi kirjojensa synnystä, fragmenteista sekä Ala-Sleesian alueesta, joka Tokarczukin mukaan on ehtymätön tarinoiden lähde. Haastattelun lisäksi julkaistaan katkelma Tapani Kärkkäisen suomentamasta Tokarczukin romaanista Jakubin kirjat (Księgi Jakubowe, 2015).

Kun kirjoitin Päivän talo, yön taloa, mielessäni oli romaanin rakenteeseen liittyvä vertauskuva: kun menet yöllä ulos kodistasi ja katsot taivaalle, näet tähtiä. Tähdet eivät ole missään järjestyksessä, mutta aivomme pystyvät järjestämään tähdet erilaisiksi kuvioiksi, ja näemme Orionin ja Otavan. Heijastamme siis omat merkityksemme taivaalle. Päivän talo, yön talossa on sama idea. Annan teille tähtiä, ja te muodostatte niistä itse kuvionne.

Suomentaja Tapani Kärkkäinen kirjoittaa  Puolan kipeästä mutta välttämättömästä itsetutkiskelusta liittyen puolalaisten rooliin holokaustin aikana.

Holokausti on merkinnyt Puolan, se on tehnyt siitä ”saastuneen maiseman” (kontaminierte Landschaft), kuten itävaltalainen kirjailija Martin Pollack on kuvannut joukkomurhien tapahtumapaikkoja keskisessä ja itäisessä Euroopassa. ”Veri on jäänyt seinille, imeytynyt maahan, haluamme tai emme. Se on imeytynyt meidän muistiimme, meihin itseemme”, kuvaa Jan Błoński elämää holokaustin tapahtumapaikalla, valtavalla juutalaisella hautausmaalla, joka Puola on.

Esittelyssä lisäksi muun muassa puolalaista nykyelokuvaa sekä Juhani Karilan ennestään julkaisematon novelli – suomeksi ja puolaksi. Numeron kansikuvataiteilija on katutaiteestaan kansainvälisesti tunnettu Otecki.

Moskovassa vuonna 1990

Seija Kerttula:

Olen viime aikoina lukenut iltalukemiseksi englantilaisen Tony Parkerin kirjaa Russian Voices. Parker oli suullista historiaa dokumentoiva kirjailija, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Vuonna 1923 syntynyt Parker kieltäytyi toisen maailmansodan aikana aseista joutuen sodan ajaksi kaivokseen töihin ja kampanjoi myöhemmin kuolemanrangaistuksen poistamisen puolesta. Viimeinen kuolemantuomiohan toimeenpantiin Englannissa niinkin myöhään kuin vuonna 1969 ja Pohjois-Irlannissa vuonna 1973. Itse asiassa se olisi Isossa-Britanniassa ollut lain mukaan mahdollinen vuoteen 1998 asti. Kampanjan yhteydessä Parker kiinnostui rikollisista ja muista marginaalikansalaisista, joita hän alkoi haastatella kirjoihinsa antaen heidän kertoa tarinansa niitä moralisoimatta. Hän dokumentoi lähinnä brittiläistä ja amerikkalaista maailmaa.

Vuonna 1990 eli Neuvostoliiton viimeisinä hetkinä Parker vietti kuitenkin kuukausia Moskovassa haastatellen 141:ä eri ammatteja ja elämänkohtaloita edustavaa henkilöä. Haastattelut, jotka tapahtuivat joko suoraan englanniksi tai tulkin välityksellä, ovat enintään muutaman sivun pituisia. Tarinat alkavat henkilön olemuksen lyhyellä ulkoisella luonnehdinnalla, jota seuraa tämän oma kertomus. Ihmiset kertovat Parkerille yllättävän henkilökohtaisia ja arkaluonteisiakin asioita, joista he olisivat vielä vähän aikaa sitten menettäneet työpaikkansa. Monelle mahdollisuus elämäntarinan tai itseä koskettavien asioiden kertomiseen oli jo sinänsä harvinainen elämys.

Välillä tuntuu, että elämä on loppujen lopuksi hyvin samanlaista eri puolilla maailmaa olosuhteista riippumatta – perustetaan perhe, valitaan ammatti tai päädytään siihen – välillä taas törmää johonkin hätkähdyttävään asiaan, kuten siihen, miten venäläiset naiset kävivät yleensä abortin läpi 5–7 kertaa elämänsä aikana tai miten Stalinin puhdistukset hajottivat lopullisesti perheen, jonka jäsenten oli sanouduttava irti epäsuosioon joutuneesta.

Ylipäänsä arvokasta on ihmisten pään sisään pääsy ja eräänlainen elämänviisaus kokemusten tuloksena, vaikka moni haastateltava on nuori. Mitä liikkuu Tšernobylistä selvinneen mielessä? Entä putkimiehen, Afganistan-veteraanin, kauneuskuningattaren, poliisin tai šakkimestarin? Ammattien moninaisuus tuo esiin myös muita kiinnostavia tietoja. Mikä esimerkiksi on valkoisen ja mustan munkin ero? Valkoinen voi olla naimisissa. Olinkin aina ihmetellyt Tšehovin novellin nimeä ”Musta munkki”.

Kirja, jonka saa käytettynä Englannin pennyllä Amazonista, tarjoaa harvinaisen ikkunan historiallisen murroskauden venäläiseen psyykeen ja maailmaan, josta tiedämme itse asiassa varsin vähän, vaikka kyseessä on naapurimaa.

Runeberg-voittaja Tiina Raevaara kirjoittaa vaikka HopLopissa

Runeberg-palkinnon 2010 voittaneen säröläisen Tiina Raevaaran haastattelu. 


SÄRÖ: Olet voittanut Runeberg-palkinnon 2010 novellikokoelmalla En tunne sinuavierelläni. Onnea! Ensin täytyy kysyä se klassinen, eli miltä nyt tuntuu?
TR: Ihmeelliseltä, väsyttävältä ja erittäin hyvältä. Tiesin palkinnosta etukäteen yli viikon ajan, ja koko sen ajan jännitin. Nyt jännitys alkaa laueta, ja jonkinlainen hämmästys astuu esiin. Onhan tämä hienointa, mitä minulle on kirjoittajanurallani sattunut.
SÄRÖ: Olit kuulemma yllättynyt voitosta. Ketä itse veikkasit voittajaksi?
TR: En oikeastaan juuri pohtinut, kuka voisi olla voittaja. Pidin tuomarien tehtävää erittäin vaikeana: ehdokkaanahan oli niin romaaneja, novelli- ja runokokoelmia kuin esseitäkin. Lähinnä mietin, kuinka he ylipäätään kykenevät asettamaan näin erilaisia kirjallisuudenlajeja edustavia teoksia jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.
SÄRÖ: Fiktiotasi on luonnehdittu unenomaiseksi ja surrealistiseksi. Olet taustaltasi luonnontieteilijä, joten onko sinulla näkemystä siitä miksi ihminen näkee unia? Ovatko unet aivojen lämmikettä ja sattumanvaraista hölynpölyä vai voiko niistä löytää merkityksiä?
TR: Veikkaisin, että osa niistä on sekalaista assosiaatiota kaikista tajuntaan joutuneista asioista, joissain ehkä käsitellään vähän järjellisemmin hereilläkin mietityttäneitä asioita. Joka tapauksessa unet ja nukkuminen ovat tärkeitä: itse olen huono nukahtamaan ja kärsin ajoittain pahastakin unettomuudesta. Silloin aivot ovat niin sekaisin, että vaikkapa kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta ei voi edes haaveilla.
SÄRÖ: Mikä fiktiivinen kirja on tehnyt sinuun viimeksi vaikutuksen?
TR: Harri Närhen Apinamorsian. Se oli kaunis, kiireettömästi etenevä teos, joka käsitteli hirveitä asioita. Jollain tapaa se oli myös hyvin ”epäsuomalainen”, vaikka en tarkemmin osaa sanoa, mitä tuolla määrittelyllä edes tarkoitan. Hyvin omaperäinen romaani.
SÄRÖ: Minkälaisia työtapoja sinulla on, kun kirjoitat fiktiota? Tarvitsetko tietynlaista ympäristöä keskittymiseen? Inspiroidutko helposti vai syntyvätkö kirjat enemmän kurinalaisella työmoraalilla?
TR: Inspiroituminen käy helposti, itse kirjoittaminen taas vaatii ajoittain kovaakin itsekuria. Kirjoitan melkein missä vain, vaikkapa kahvilat ja junat ovat oikein hyviä työskentely-ympäristöjä.
Proosani, varsinkin novellit, syntyvät hyvin vaihtelevasti. Toiset syntyvät hyvin helposti, eikä niiden kirjoittamiseen tarvita minkäänlaista kuria. Toiset ovat takkuisia ja vaativat vahvaa motivaatiota. Mutta en juuri kaipaa minkäänlaisia työrituaaleja, kirjoitan missä vain ja milloin vain.
Nyt pystyn onneksi kirjoittamaan päivisin kun lapset ovat hoidossa ja koulussa, mutta silloin kun he ovat esimerkiksi kesälomalla, olen kirjoittanut muun muassa uimarannalla, HopLopissa eli lasten sisäleikkipuistossa, autossa parkkipaikalla kun lapset olivat kaverinsa synttäreillä yms.
SÄRÖ: Olet jo parin vuoden ajan ollut Särön (erityisesti tiede)toimittaja. Seuraavassa Särössä emme valitettavasti näe sinulta tiedeartikkelia koska olet ollut kiireinen muiden juttujen parissa. Onhan meillä kuitenkin toivoa saada sinut takaisin jossain vaiheessa?
TR: Uskon niin. Viime vuosi kului minulta tietokirjan kirjoittamiseen ja viimeistelyyn, ja minun olipakko karsia muista tekemisistäni. Nyt kun huhtikuussa ilmestyvä tietokirja alkaa olla valmis, keskityn romaanin kirjoittamiseen, mutta uskon, että mielekkäille sivuprojekteille löytyy nyt tilaa ja intoa. Särön tekeminen on aina ollut hienoa ja varsin hauskaa.
SÄRÖ: Kiitos haastattelusta ja onnea seuraavan kirjan työstämiseen!

VK haastattelee Tuukka Hämäläistä

Tuukka Hämäläinen  ja ”VK”:

Tuukka Hämäläinen julkaisi vuosi sitten ensimmäisen toimittamansa kirjan Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009). Tammikuussa 2010 ilmestyi puolestaan hänen esikoisrunokirjansa Moottorit (Ntamo). Vuosi Idiotican julkaisupäivästä, kävivät TH ja nimettömänä pysyttelevä VK keskustelun, joka julkaistaan nyt Särön blogissa – hyvin löyhästi editoituna.

VK: Miltä tuntuu?

TH: No, miltä nyt pitäisi tuntua? Aika samalta kuin normaalistikin. Mitä nyt runokirja voisi siinä muuttaa?

VK: Miten Moottorit on otettu vastaan?

TH: Kaikki kolme lukijaa ovat tykänneet.

VK: Oletko pettynyt teoksen herättämään reaktioon?

TH: Minulla ei ollut mitään kovin epärealistisia odotuksia sen suhteen. Runokirjoja julkaistaan varmaan pari joka viikko ja erityisesti Ntamolla on hurja julkaisutahti. Pienlevikkistä runoutta tässä edustetaan. En siis minä, vaan kirja. En edusta runoutta.

VK: Moottoreita on kuitenkin ilmeisesti kirjastoissa sangen hyvin saatavilla?

TH: On ja joku sitä kaiketi lainaakin. Aallon Markku kertoi vertailleensa Helsingin kirjastoista runokirjojemme saatavuuksia. Minulla oli enemmän lainassa. Mutta miksi kirjan nimeksi on käsitetty ”Tuukka Hämäläinen / Moottorit”? Siinäpä vasta idea! Laitan ehkä nimeni tästä lähin jokaisen kirjan otsikkoon.

VK: Kymen Sanomien haastattelussa lupailit jotain jatko-osasta. Mitä sille kuuluu?

TH: Vaatii aikaa. Tai oikeastaan tilaa. Jos voisi olla opiskelematta ja tekemättä mitään toimitushommia, kässäri varmaan tuottaisi itsensä aika nopeasti. Toisen runokirjan suhteen tavoitteet on sen verran korkeammalla, etten halua hosua sitä samaan tapaan muiden töiden parissa. Jos ei onnistu järjestämään edes kuukautta kirjoittaa pelkästään sitä, sitten sitä ei tule.

VK: Tarkoitatko tavoitteiden olevan korkealla menestyksen vai laadun suhteen?

TH: Laadun – tai pikemminkin vielä sisällön suhteen. Mikäli onnistun tavoitteessani, sitä ei lue niistä edellisestä kolmesta enää kuin yksi. Haluaisin toisaalta myös kovat kannet ja kuvituksen, joten näinköhän tuo teos tulee ikinä näkemään päivänvaloa.

VK: Sinulle tuntuu olevan taipumus lievästi sanottuna suuruuden hulluihin projekteihin: Encyclopedia Idiotican toimittaminen ilman kokemusta kirjan teosta lienee riittävä todiste tästä, toki sinut tuntien tiedän sen muutenkin. Oletko jotenkin megalomaaninen ihminen?

TH: Olen lapsesta asti ollut sellainen, että kaavailen aina jotain laajoja projekteja, jotka sitten useimmiten jää kesken. Murrosikäisenä kirjoitin fantasiaromaanin kässärin, josta sain ensimmäisen ”kirjan” valmiiksi, toista en. Yleensäkin tavoitteet ovat aina sellaisia järkäleitä, että aloittaessa ei voi tietää, pystyykö hommaa saattamaan loppuun.

VK: Olen käsittänyt, että sinulla on enemmän intoa proosakirjoittamiseen kuin runoihin?

TH: Pitää paikkansa. Se vasta onkin vaikea tapaus. Sanotaan näin, että jos elättäisin itseni tekemällä proosaa, en usko, että kirjoittaisin runoja. En tarkoita arvottaa näitä, meinaan vaan, että olisin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen ja suurin osa ideoistani on muutenkin narratiivisia. Sehän näkyy jo Moottoreissakin, josta meinasin yhdessä vaiheessa myös romaania tai lyhytproosakokoelmaa.

VK: Sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että et työstä aktiivisesti romaanikäsikirjoitusta?

TH: Työstän paria kässäriä pätkittäin, mutta ei sellainen mitään kirjoittamista ole. Maailma valitettavasti on sellainen, että täytyy olla jotain tuloja tai edes apurahoja, että voi ottaa kirjoittamiseen tarvittavan ajan. Ylipäätään kirjallinen työskentelyni on ollut mahdollista vain siksi, että opiskelen samalla – mikä sekin on vetänyt piippuun etenkin Idiotican kohdalla. Näin reilu vuosi jälkeenpäin en tajua missä välissä sen sain toimitettua.

VK: Voiko tilanteelle tehdä mitään vai aiotko vain valittaa?

TH: (nauraa) En tietenkään, suomalaisittain kaikki dialogi käydään valitusmuodossa. Positiivisia puhuvia pidetään lässyttäjinä ja jos jotain järkevää ehdottaa, on kaikkitietävä päsmäri. Tottakai eläisin mielummin maailmassa, jossa sanoisin, että mie kirjoitan nyt kirjan ja sitten joku maksaisi palkkaa siitä kun kirjoitan ja vielä siitä promotyöstäkin, minkä jälkeenpäin tekisin. Ehkä jossain on noinkin. Täällä pitää nyhjätä sillä mitä saa ja valittaa siitä koko ajan, kovaan ääneen.

VK: Mitenkäs esiintyminen, olet paljon esillä erilaisissa runotapahtumissa, viimeksi Taiteiden yössä Gloriassa ja parin viikon päästä taas Kotkassa runoklubilla.

TH: Jep, tänä vuonna on ollut haipakkaa. Kotkan jälkeen on vielä Kirjamessuilla joku pieni esiintyminen muiden kustantamon runoilijoiden kera ja marraskuussa Turussa on luvassa joku scifi-temaattinen runoilta.

VK: Pidätkö esiintymisestä ja miksi olet siinä mukana?

TH: Runojen lukeminen ko. tilaisuuksissa oli minulle Kotkassa asuessani oikeastaan ainoa tapa saada juttujani jollain tapaa julki ja saada jotain palautetta. Esiintyminen jäi päälle ja olen esiintynyt Poetry Slam -kisoissakin, vaikken ole mikään erityinen lausuja. Luen paperissa olevan tekstin ja toivon, että joku jaksoi kuunnella.

VK: Olet myös juontanut tilaisuuksia, Särön runoklubeja ja kirjajulkkareita. Miten siihen päädyit?

TH: Ekan kerran taisin sellaiseen tarjoutua vapaaehtoisesti, että asiat saataisiin rullaamaan. Kyseessä taisi olla ensimmäinen Särön runoklubi Porvoossa. Sittemmin on välillä johonkin pyydetty. Se on vihonviimeistä hommaa, etenkin palkatta. Olen jotenkin sellainen, että kun lähden mukaan johonkin toimintaan, en osaa kieltäytyä mistään tehtävästä. Hiljattain olen tosin laittanut pisteen noille juontohommille.

VK: Puheistasi ei saa sellaista kuvaa, että sinä juurikaan nauttisit esiintymisestä. Pitääkö paikkansa?

TH: Lyhyesti sanottuna, en. On siinä ollut hetkensä, mutta vuodenvaihteen jälkeen olen esiintynyt lähinnä mainostaakseni kirjaa. Tykkäsin vielä jollain tapaa haastattelukeikoista, joita tuli pari Idiotican kohdalla, mutta ne nyt eivät olleetkaan esiintymistä samassa mielessä. On ihan realistinen mahdollisuus, etten syksyn keikkojen jälkeen tule esittämään runojani livenä.

VK: Tiedän, että olet harrastanut nuorena teatteria, mutta lopetit senkin jostain syystä. Kuinkas se kävi?

TH: Nuorisoteatterilla sekoilu oli kivaa niin kauan kuin ei tarvinnut ottaa asiaa vakavasti. Kirjotinkin silloin meidän porukalle jotain kohtauksia, joita harjoiteltiin. En kuitenkaan halunnut kuunnella ohjaajaa ja seurasin uppiniskaisesti jotain omaa ideaani. Näyttelijälle sopimaton luonne. Keskeytin ne hommat joskus 17-vuotiaana, enkä ole kaipaillut takaisin.

VK: Eikai sinulla ole mitään yleisemmin teatteria vastaan?

TH: Ei suinkaan! Olen kirjoittanut välillä teatteriarvostelujakin juuri siitä syystä, että arvostan teatteria ja pidän näytelmistä. Samuel Beckettin tekstit ovat itsestäänselvä suosikki. Suomalaisista tekijöistä Kristian Smeds on tietysti juuri nyt kuningas, mutta esimerkiksi Juha Luukkosen Ihmeellinen armo, joka meni vuosi-pari sitten Takomolla, oli todella vaikuttava. Myös Jari Järvelän kirjoittamasta Kansallisteatterin Arkusta pidin kovasti.

VK: Onko sinulla kunnianhimoa kirjoittaa näytelmätekstejä?

TH: Olisi muuten, mutta pelkään aloittaa koko hommaa. Sitä työstäisi vuoden jotain näytelmää rahattomana ja mitäs sitten, mihin sitä edes tarjotaan? Johonkin paskaan arvostelupalveluun, josta saa löyhän palautteen seuraavan vuoden päästä? Ehkä tässä tapauksessa tyydyn odottelemaan sitä legendaarista puhelua…

VK: Tunnut hosuvan vähän mitä sattuu ja olevan kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Opiskelet kaiken lisäksi filosofiaa. Mikä sinusta nyt sitten tulee ”isona”?

TH: No, tuskin ainakaan filosofi. Arvostan alaani ja haluan siltä valmistua, mutta akateeminen tutkimus vaatii jotain ihan muuta kuin minulla on. Aivoni haihattelevat mieluiten hyvin poikkitieteellisissä jutuissa. Voisin mahdollisesti kirjoittaa populaarifilosofiaa – yksi sellainen kirja-aihio onkin, mutta kehtaako sitä tunnustaa?

Mikä minusta sitten tulee? Ei varmaan mikään tietty, siinä mielessä kuin tyyppi opiskelee kampaajaksi ja on sitten kampaaja, tms. Omassa päässäni runot, toimittaminen, filosofia ja musiikki ja kaikki mahdollinen ovat samaa sfääriä, jossa operoin. Mitään konkreettista en osaa, enkä ole koskaan ollut kovin kiinnostunutkaan sellaisesta. Hetken olin kiinnostunut ruoanlaitosta, mutta muiden ympärillä häärivien ihmisten innostus samaan juttuun jotenkin kuoletti oman kiinnostukseni.

VK: Sinusta saa helposti sellaisen kuvan, että haluat tehdä nimenomaan sellaista, josta harvat ovat kiinnostuneet. Oletko joku erikoisuudentavoittelija?

TH: Tavallaan se lienee totta. Muistan, että 9. luokalla hankin CMX:n Dinosaurus Stereophonicus -albumin ensimmäisenä siksi, että kaverit olivat sanoneet sitä paskaksi. Olin päättänyt tykätä siitä juuri siksi. Jos ”ruman pojan identiteetti” on sitä, ettei osaa uskoa mihinkään mitä tekee, niin minulla on sitten joku ”oudon pojan identiteetti”. Kun on koko pienen ikänsä koulukiusattu haaveilija, muodostuu välttämättä sellainen persoona, ettei haluakaan kuulua joukkoon. Mitä enemmän maailmasta ja ihmiskunnasta kasvaessaan oppii, sitä vähemmän siihen haluaa kuulua. Samasta syystä kaverisuhteeni ovat paikoin menneisyydessä olleet sotaisia.

VK: Paljastit minulle aiemmin, että työstät parhaillaan kolmatta kirjaa, joka ilmestyy ensivuoden puolella. Voitko paljastaa siitä mitään?

TH: En halua suoraan julkisesti kertoa mistä on kysymys, mutta koko lähipiiri on siitä kiusallisen tietoinen. Sanotaan kuitenkin, että kyseessä on ensimmäinen pitkä kirja, jonka olen itse kirjoittanut. Siis verraten Idioticaan johon omasta päästäni tulivat vain lukujen introtekstit ja pari kommenttia – ja Moottoreihin, joka on runokirja ja lähtökohtaisesti epäkirjallisuutta.

VK: Mitä pidemmän tähtäimen suunnitelmiisi kuuluu?

TH: Olla jatkossakin vittumainen ja tehdä vain sellaisia juttuja, joista olen itse kiinnostunut. Se on tosi ärsyttävä luonteenpiirre, mutta en osaa toimia oikein muutenkaan. Konkreettisesti kaavailen jo tämän nykyisen kirjaprojektin jälkeisiä hommia ja haikailen romaaneihin heittäytymistä. Saattaa olla, ettei siihen ole konkreettista mahdollisuutta, mutta kuten sanottu, jätän mielummin tekemättä koko roskan, kuin tuotan jotain opiskelun ja töiden välissä sohlittua paskaa.

VK: Entäpä musiikki? Tiedän sinun olevan ahkera sunnuntaikitaristi ja tekevän omia biisejä.

TH: (irvistää) En yleensä kommentoi niitä ”biisejä”. Varhaisin toiveammattini heti elokuvaohjaajan jälkeen oli rock-muusikko. Kuuntelin 13-vuotiaana Primusta ja halusin olla uusi Les Claypool. No, sitä ei tule tapahtumaan ihan jo soittotaidon puolesta. Kitarasta irtoaa tavanomaisia sointuja ja suusta tulee melodioita silloin harvoin kun pysyn vireessä. En yleensä soita niitä kenellekään missään olosuhteissa, poikkeuksena ekana opiskeluvuonna tekemäni kaksi minisettiä filosofianopiskelijoiden bileisiin. Silloin esitin kaksi biisiä, mutta laulu ei kuulemma kuulunut kitaran yli. Sen jälkeen kävin koelaulamassa johonkin helsinkiläiseen bändiin: Sanoivat, että ääneni oli liian hiljainen ja kuulostin liikaa Tommi Liimatalta. Miten se voisi olla huono asia?

VK: Elokuvaohjaajan? Siis vielä yksi ala, jolle olet haikaillut.

TH: Juu, ihan lapsesta asti. Hurahdin 6-vuotiaana Jurassic Parkiin ja Steven Spielberg oli ensimmäinen ohjaaja, jonka nimen tiesin. Elokuvaohjaajuus jatkui ajatuksena varmaan ala-asteen läpi, eikä se koskaan ole kadonnut. Sama juttu vain kuin muussakin tekemisessäni, että haluan tehdä omia juttujani, enkä mukautua mihinkään. Jos minulla olisi lapsena ollut kamera, olisin varmaan pistänyt kaverit lukemaan vuorosanoja ja niin edespäin. Kameraa ei ollut, mutta tietokone ja vihkoja oli lapsesta asti.

VK: Olet ihme haikailija, vaikka olet jo saavuttanut paljon, mistä monet olisivat kateellisia. Riittääkö mikään?

TH: Ei tietenkään, koska kun joku tehty, sitä siirtyy ikään kuin seuraavaan. Toisaalta en koe saavuttaneeni mitään erityistä. Se saattaa johtua retrospektiivistä, mutta tuntuu usein, etten ole paljon mitään tehnytkään, mahdollisuuksia on tullut eteen ja asioita on tapahtunut minulle. Ehken ole elämässäni aktiivinen toimija, vain kokija. Lapsena kuvittelin elämäni olevan tv-sarja – ja tämä oli ennen reality-sarjoja. Joka päivä oli yksi jakso ja ikäraja vaihtui sen mukaan, kuinka paljon kotona riideltiin tai itsellä oli paha olo jostain syystä.

VK: Kysyn vielä loppukevennyksenä, että kun sinä nyt olet filosofi, niin mikäs on elämän tarkoitus?

TH: Tuohon saa ihan oikeutetusti vastata haistattelulla, mutta vastataan nyt jotain rehellistä. Kaikkien muiden ihmisten elämät tulee ottaa huteina ja pyrkiä itse johonkin muuhun. Tarkoitusta voi tuskin saavuttaa, mutta muodostaapa ainakin jälleen yhden varoittavan esimerkin. Ehkä tyyppi, joka tuntisi kaikkien eläneiden ihmisten elämäntarinat, osaisi elää jotenkin kelvollisesti. Mutta haluaisiko se enää elää ollenkaan?

  << Takaisin