Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Kategoria: Kirjojen julkaiseminen

Särö ja Robustos: Kirjoittajakurssi kahden maan rajalla.

Kustannusliike Robustos ja kirjallisuuslehti Särö järjestävät 20.–25.2.2017 raja-aiheisen kirjoittajakurssin Saksassa, Puolan rajalla. Kustantaja Heikki Savolan ja runoilija Mark Mallonin ohjaama kurssi pidetään Särön Oder-residenssissä Frankfurt an der Oderissa, tunnin junamatkan päässä Berliinistä. Suomesta vastikään Saksaan muuttanut kirjailija Stefan Moster kertoo vierailevana ohjaajana kirjoittamisen rajatiloista.

Kurssilla kirjoitetaan proosaa, johon sulatetaan ympäristön historiallisia kerrostumia. Lisäksi tekstien välityksellä tutkitaan, millaiset mielensisäiset – ja kirjallisuuden lajityyppien väliset – rajat ja juonteet edesauttavat tai haittaavat kirjoittamista.

Kurssi on suunnattu lähtötasosta riippumatta kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kehittämään itseään kirjoittajana ja kokeilemaan ympäristönvaihdoksen vaikutusta tekstintuotantoon.

Kurssilla annetaan ryhmäpalautetta teksteistä ja keskustellaan ohjaajien johdolla siitä, mitkä ovat hyvän tekstin kriteerejä lukijan ja kustantajan näkökulmasta. Harjoitusten ja tekstianalyysien avulla selvitetään, miten esimerkiksi absurdin aineksen sisällyttäminen proosaan luo uusia tasoja ja näkökulmia ”realistiseen” kuvaukseen.

Kurssi sisältää omatoimisen retkipäivän, jonka aikana voi käydä Berliinissä, Neuzellen luostarissa tai sosialistisessa suunnitelmakaupungissa Eisenhüttenstadtissa (ent. Stalinstadt).

Ilmoittautuminen: 23.1.2017 mennessä osoitteeseen mark.mallon@gmail.com. Osallistuminen vahvistetaan 50 euron ilmoittautumismaksulla, joka vähennetään kurssimaksusta. Ilmoittautumismaksu palautetaan mikäli kurssi peruuntuu. Ennen matkalippujen ostamista kurssin toteutuminen tulee varmistaa kurssin järjestäjältä.

Kurssipaikka: Särön taiteilijaresidenssi Frankfurt an der Oderissa Puolan ja Saksan rajajoella. Puolan Słubicen kaupunki sijaitsee toisella puolella jokea, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä residenssistä.

Kurssiaika: ma 20.2.2017 klo 10:00 – la 25.2.2017 klo 16:00. Osallistujamäärä: 8–15 henkilöä.

Majoitus: Lähiympäristön edullisissa hotelleissa Frankfurtissa tai sillan toisella puolella Słubicessa (alk. n. 22e/yö/2hh tai 26e/yö/1hh).

Kurssimaksu: 280 euroa.

Kurssin ohjaajat: Kustantaja ja luovan kirjoittamisen ohjaaja Heikki Savola ja Särön päätoimittaja, runoilija Mark Mallon. Vierailevana ohjaajana kirjailija ja suomalaisen kirjallisuuden saksantaja Stefan Moster.

Yhteydet: Frankfurt an der Oderiin Berliinin lentokentältä (bussi + juna, 10 euroa) = 1 h 40 min, Berliinin keskustasta (juna, 10 euroa) 60 min. Osallistujat vastaavat itse matka- ja majoitusjärjestelyistään, mutta Särön kautta voi järjestyä alennus majoituksesta 16.1.2017 mennessä sitovasti ilmoittautuneille.

Lisätietoja: mark.mallon@gmail.com, puh. 041 535 6065 tai heikki.savola@robustos.fi.

Kirjoittajaleiri elokuussa Porvoossa: Paha kauneudessa

Tarvitsetko uusia näkökulmia ja kollegiaalista tukea runokokoelman tai romaanin kirjoittamiseen? Kaipaatko tietoa kustannusalan toiminnasta? Haluatko päästä kirjoittamisen virtaan muiden kirjoittajien seurassa?

Tervetuloa Porvoon kansalaisopiston ja Särö ry:n Paha kauneudessa  -kirjoittajaleirille elokuussa, joka pidetään meren rannassa Porvoon Övikin leirikeskuksessa 10.–13.8.2014. Kurssin hinta 250 euroa sisältää opetuksen, majoituksen ja ateriat.

Ilmoittautumiset 11.7. mennessä.

Kurssin ohjaajina kirjailija Jouko Sirola ja Särön päätoimittaja, runoilija Mark Mallon. Lisätietoja: Mark Mallon, puh. 041 535 6065 tai mark.mallon@gmail.com.

 

Pernajan ja Berliinin kirjoittajakurssit

Kirjailijakaksikko ohjaa sanataiteilijoita outouteen Pernajassa ja Berliinissä kesällä ja syksyllä 2011.

Pernajan saaristossa ja suurkaupungin sykkeessä opastetaan runoilijan elämään ja kirjailijan työhön.

Pernajan Kvarnuddenissa elokuussa ja Berliinissä lokakuussa järjestettävillä sanataiteen pajoissa uppoudutaan suggestiivisen, vahvatunnelmaisen tekstin kirjoittamiseen. Kirjailija Jouko Sirolan ja runoilija Mark Mallonin ohjaamilla intensiivikursseilla kirjoitetaan omaa muistia ja ympäristöä hyväksikäyttäen, ja saadaan palautetta ja kehitysehdotuksia tekstien saattamiseksi lähemmäs kohti julkaistavaa muotoa. Kursseilla käsitellään myös julkaisemiseen ja kirjailijan työhön liittyviä kysymyksiä.

Kurssit on suunnattu runon tai proosan kirjoittajille, jotka hakevat uutta innoitusta ja näkökulmaa kirjoittamiseensa, ja jotka mahdollisesti suunnittelevat oman teoksen julkaisemista.

Kirjoittapaja Berliinissä ja Orivedellä (tulossa)

Aika: Berliini 17.10. – 21.10.2011, jatkoseminaari Orivedellä 18. – 20.11.2011. Hakemukset 23.9. mennessä.
Paikka: Taidekeskus Laine-Art (Wedding, Berliini), kirjailijatalo Lettretage (Kreutzberg, Berliini) sekä Oriveden Opisto.
Rakenne: kirjoittamista, ryhmäpalautetta, henkilökohtaista ohjausta, luentoja suomeksi ja englanniksi, keskustelua, liikkumista ympäristössä, vierailu kirjailijatalolla. Henkilökohtaista ohjausta voi tarvittaessa saada paikan päällä myös ennen tai jälkeen kurssin.
Sisältö: kurssin painopiste on ihmis- ja ympäristökuvauksissa ja oman muistin hyödyntämisessä tunnelmakuvauksissa. Kirjailijatalovierailulla tutustutaan saksalaiseen nykykirjallisuuteen ja kirjoittamisen opetusmenetelmiin. Kurssilla käsitellään myös kirjailijan ammattiin ja julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä.
Ennakkotehtävät: kurssille hakijan tulee lähettää lyhyt esittely itsestään ja työnäyte (4-6 runoa tai 4-6 sivua proosaa) osoitteeseen mark.mallon@gmail.com.
Järjestäjä ja ilmoittautumiset: Oriveden Opiston kirjoittajakoulutus, Koulutie 5, 35300 Orivesi tai orivedenopisto@kvs.fi
Hinta: kurssimaksu 275 euroa, sisältää Berliinin ja Oriveden opetuksen, mutta ei majoitusta tai ruokailua
Vapaita paikkoja: noin 3 (tilanne 14.9.)
Lisätietoa kurssin sisällöstä ja Berliinin järjestelyistä: Mark Mallon: mark.mallon@gmail.com, puh. +49 152 020 303
Muuta lisätietoa kurssista: Oriveden Opisto tai orivedenopisto@kvs.fi, kurssisihteeri Jaana Marttila, puh. 0207 511 552.

Kirjoittamisen kesämaraton Pernajassa (ohi)

Aika: 18.8. – 21.8.2011, ilmoittautumiset 5.8. mennessä.
Paikka: Pernaja, Kvarnuddenin leirikeskus meren rannassa, n. 100 km Helsingistä itään
Kurssin opettajat: runoilija, päätoimittaja Mark Mallon ja kirjailija Jouko Sirola
Rakenne: kirjoittamista, palautetta, luentoa, keskustelua, liikkumista ympäristössä.
Sisältö: kurssin painopiste on luonnonkuvauksen, pelottavuuden ja muistin yhdistämisessä. Käsitellään kirjailijan ammattiin ja julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä.
Ennakkotehtävät: kurssille tulijat voivat halutessaan lähettää lyhyen työnäytteen (ei enempää kuin 1-3 runoa tai 1-3 sivua proosaa) osoitteeseen mark.mallon@gmail.com.
Järjestäjä ja ilmoittautumiset: Porvoon kansalaisopisto
Hinta: kurssimaksu 100 euroa + majoitus ja täysihoito 135 euroa = 235 euroa.
Vapaita paikkoja: 2 (tilanne 21.7.)
Lisätietoa kurssin sisällöstä: Mark Mallon: mark.mallon@gmail.com, puh. +49 152 020 303

Kurssien opettajat:
Mark Mallon on Berliinissä asuva suomalais-saksalainen runoilija ja
kirjallisuuslehti Särön päätoimittaja. Jouko Sirola on Porvoossa asuva kirjailija ja kulttuurijournalisti.

Kurssitiedote: Yöllistä tunnelmaa & muistia kirjoitetaan merenrannassa…

… neljän päivän kirjoittajapajassa Pernajan Kvarnuddenissa 18.8. — 21.8.2011.

Runoilija Mark Mallonin ja kirjailija Jouko Sirolan ohjaamalla kurssilla uppoudutaan suggestiivisen, vahvatunnelmaisen tekstin tuottamiseen. Hyödynnetään syrjäisen paikan yöllistä ympäristöä ja omaa muistia esim. kummitus- tai kauhutarinan luomisessa. Paikan päällä kirjoitetaan tekstejä, joissa painottuvat ympäristön ja sen tunnelman kuvaaminen sekä omat kokemukset.

Kurssin aikana saadaan teksteistä palautetta, jonka antamiseen kaikki kurssilaiset osallistuvat. Tarpeen mukaan käsitellään myös kirjoitusprosessiin, tekstin työstämiseen, julkaisemiseen ja kirjailijan ammattiin liittyviä kysymyksiä.

Kurssi on suunnattu määrätietoisille ja pitkään runoa tai proosaa kirjoittaneille, jotka hakevat uutta innoitusta ja näkökulmaa kirjoittamiseensa.

Kurssin tarkempi ohjelma ja aikataulu lyödään lukkoon paikan päällä.

Huom: Oma tietokone mukaan, jos vain mahdollista, mielellään jollain yleisellä tekstinkäsittelyohjelmalla varustettuna!

Ohjaajat: runoilija, Särö-lehden päätoimittaja Mark Mallon ja kirjailija Jouko Sirola
Paikka: Kvarnuddenin leirikeskus, Pernaja, sijainti noin 90 km Helsingistä itään.
Osoite: Kvarnudden 103
Aika: to 18.8. klo 17.00 — su 21.8.
Hinta: 235 euroa (koostuu kurssimaksusta 100 euroa + täysihoitomaksusta 135 euroa)
Ilmoittautuminen 30.6. (–> muutettu: 5.8.) mennessä: https://www.opistopalvelut.fi/porvoo
Kurssimaksun (100e) suoritus viimeistään 5.8. Porvoon kansalaisopiston tilille, IBAN-tilinumero: FI86 5358 0620 0362 74, BIC-koodi: OKOYFIHH.
Täysihoitomaksun (135e) Kvarnudden laskuttaa ilmoittautuneilta etukäteen elokuussa.
Lisätietoa sisällöstä: jouko.sirola@gmail.com ja mark.mallon@gmail.com

Voiko laatua mitata menestyksellä?

Veera Antsalo:

Hesarin nettisivuilla kerrottiin tänään Helsingin sanomien tekemästä kustantamoiden laatuvertailusta. Vuoden 2010 laatuvertailun voitti Otava, toiseksi tuli WSOY ja kolmanneksi Teos.

HS.fi:n mukaan vertailun on tarkoitus kuvata taiteellista, kaunokirjallista menestystä, ei kaupallista. Vertailussa käytettiin indeksiä, joka antaa pisteitä kotimaisten kaunokirjojen saamille palkinnoille, palkintoehdokkuuksille, sijoituksille myyntilistoilla ja kirjoista tehdyille käännöksille. Näiden eri menestyksen mittarien painoarvo oli palkinnot 40%, myynti 40% ja käännökset 20%.

Minulle on epäselvää, mitä ihmeen menestystä tässä mitataan. Miten taiteellista menestystä voi mitata? Ja miksi –  jos kyse ei ole taloudellisen menestyksen mittaamisesta – huomioon otetaan sijoitukset vuoden myydyimmät kirjat -listalla?

Myönnetäänkö ravintoloille Michelin-tähtiä myös sen perusteella, miten hyvin annokset myyvät? Onko pikaruoka laadukasta ruokaa koska ihmiset ostavat sitä paljon pikanälkäänsä tyydyttämään?

Ja mitä tällä kaikella on tekemistä laadun kanssa?

Mistä lähtien menestyksen ja laadun välillä on voinut piirtää yhtäläisyysmerkin? Eikö laatukustantamon voisi myös kuvitella julkaisevan kirjoja, jotka ovat myös fyysisinä esineinä laadukkaita, siis kauniita ja kestäviä. Miksi laadun kriteereissä ei ole huomioitu kirjan graafisen ulkoasun voittamia palkintoja?

Vertailun aikajänne on myös varsin lyhyt: vain yksi vuosi. Kaunokirjallisuuden kustantaminen on kuitenkin aikaa ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Varsinkaan pienellä kustantamolla nimekkeitä ei ilmesty kovin monta vuodessa. Yksi vuosi ei myöskään riitä kertomaan mitään siitä, kuinka taiteellisesti (ja ehkä myös kaupallisesti) elinvoimainen kirja on. Kukaan ei vielä tiedä, onko viime vuonna julkaistuista kirjoista joku ehkä tuleva klassikko.

Siis vielä kerran: mikä ihmeen taiteellinen menestys? Ja mikä ihmeen LAATUvertailu?

Laadulla ja menestyksellä ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Otan esimerkin koiraharrastusmaailmasta.

Maailman suurin koiranäyttely Crufts järjestetään vuosittain puhdasrotuisten koirien synnyinmaassa Englannissa. Vuonna 2003 Cruftsin Best In Show-tittelin voitti pekingeesi nimeltä Yankee A Dangerous Liaison. Se oli siis valittu, ei ainoastaan rotunsa tai roturyhmänsä, vaan koko näyttelyn parhaaksi koiraksi. Palkintojenjakotilaisuudessa voittajakoira makasi jääpalapussin päällä ja läähätti kärsien ilmiselvästi kuumuudesta ja hengitysvaikeuksista kuumien spottivalojen loisteessa. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen koira oli aiemmin operoitu kirurgisesti sen hengitysvaikeuksien helpottamiseksi (mikä ei ole lainkaan harvinaista pekingeesinkaltaisten lyttykuonoisten koirien kohdalla).

Yankee A Dangerous Liaison oli sillä hetkellä maailman suurimman koiranäyttelyn menestynein koira. Mutta oliko se laadukas koira?

No, minun mielestäni lähinnä surullinen esimerkki siitä, kuinka kauaksi laatu ja menestys voivat ajautua toisistaan.

- – -

Huom. 28.1. Kuten Johanna kommentissa huomautti, tarkastelussa on ollut koko 2000-luku, ei siis yksi vuosi, kuten tekstissä väitin.

Kirjoittamisen vaarat

Koskinen R:

Satakunta ikäluokkani miestä seisoi rivissä puolapuiden edessä. Kävelimme yksitellen pitkän pöydän eteen. Lääkärin jälkeen kulmakarvansa valkoiseksi värjännyt ylikersantti kysyi harrastuksiani. Vastasin kirjoittaminen. Neljä väkästä takin kauluksessa värähtivät, kun kysyjä tokaisi: ”Kirjoittaminen. Mitä helvettiä? Pelleilettekö?” Illalla kaivoin omaa osuuttani ojasta, johon seuraavalla viikolla laskettiin tietoliikennekaapeli rannikkotykkien räiskyessä kunniaa.

Suomessa ei vielä katkota sormia tai käsiä kirjoittajilta, mutta kaikkia tekstejä ei saa julkisuuteen. Kustantamot hylkäävät jo vanhoja kirjailijoitaan ja muutama on esittänyt vastalauseensa lähtemällä lopullisesti. Pahinta kuitenkin lienee se, että julkisuus hylkää kirjailijan ja hänen teoksensa.

Julkisuus. Voiko kirjoittaja salata itsensä julkisuudelta, kun samaan aikaan kustantaja haluaa hänet oman kirjansa kauppiaaksi? Salanimellä kirjoittaminen olisi varteenotettava vaihtoehto. Vai suojautuuko salaamalla itsensä myös siltä, että tulisi kriitikoiden ohittamaksi ja jäisi siten vaille julkisuutta ja myyntiä.

Olen pohtinut asiaa oman sparraajani kanssa siten, että julkisuus toisi menestystä ihmissuhderintamalla myös siipeilijälle. Hän onkin minua huolestuneempi kirjan valmistumisesta ja kustantajalle lähettämisestä, yms.

Tuleeko kirjoittaa sen verran rankasti, että kirjan sisältö hoitaa julkisuuden? Siihen olen pyrkinyt kuin tahtomattani, aina. Negatiivinen huomiokin käy, kunhan sitä tulee riittävästi ja viimeisen rivin alle jää positiivinen summa. Mieluummin enemmän kuin nelinumeroinen lukusarja ilman pilkkua.

Aina lopputulos ei kuitenkaan ole laskettavissa eikä ennustettavissa. Muistinjälki palauttaa mieleeni äitini sanat voitettuani aikoinaan kouluni kirjoituskilpailut. Anna olla viimeinen kirjoitus, että ei tarvitse hävetä silmiä päästään. Koulusta sain palkinnoksi muutaman kympin pankkitalletuksen ja lähetteen psykologille. Nykyään olen pystynyt kertomaan jo hymähtäen asiasta tyttärelleni, joka on saanut myönteistä palautetta piirustuksistaan.

Turvallisuus. Paljon kirjoittava kärsii huonosta työasennosta. Kädet tahtovat puutua yhdessä selän ja jalkojen kanssa. Paikallaan olo ja ajoittaiset lepotauot huonosti selälle käyvällä liian lyhyellä sohvalla. Huomaamattomasti rannekanavat kipeytyvät ja vaivaksi tulee käsivarsien erilaiset säryt. Helpotusta saa kolmiolääkkeistä, venyttelystä ja miksei myös kuntoilusta. Tilannetta ei kuitenkaan paranna moottoripyöräilyharrastuksen pitämistä liikuntana.

Uhka. Muistan Heikki Reivilän toivoneen kaikille kirjoittajille paskanpaljastuskonetta kirjoituspöydälle. Joskus tekstiä suoltaessa havahtuu ajatukseen, voinko kirjoittaa näin tai mitä isä, äiti, sukulaiset, ystäv… silloin koneen pitäisi hälyttää. Toisaalta se voisi hälyttää myös silloin, kun kirjoittaa hyvässä tarkoituksessa mutta vastaanottaja kokeekin lauseen itselleen uhaksi. Kokemuksellisesti voin sanoa, että syytetyn penkillä 2000-luvun yrityskulttuuri ei ole sen armollisempi kuin kristilliset inkvisaattorit keskiajalla. Kivitys tai sormien katkaiseminen olisi sittenkin parempi ratkaisu kuin pitkä henkinen piina. Ja hiljentäminen.

VK haastattelee Tuukka Hämäläistä

Tuukka Hämäläinen  ja ”VK”:

Tuukka Hämäläinen julkaisi vuosi sitten ensimmäisen toimittamansa kirjan Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009). Tammikuussa 2010 ilmestyi puolestaan hänen esikoisrunokirjansa Moottorit (Ntamo). Vuosi Idiotican julkaisupäivästä, kävivät TH ja nimettömänä pysyttelevä VK keskustelun, joka julkaistaan nyt Särön blogissa – hyvin löyhästi editoituna.

VK: Miltä tuntuu?

TH: No, miltä nyt pitäisi tuntua? Aika samalta kuin normaalistikin. Mitä nyt runokirja voisi siinä muuttaa?

VK: Miten Moottorit on otettu vastaan?

TH: Kaikki kolme lukijaa ovat tykänneet.

VK: Oletko pettynyt teoksen herättämään reaktioon?

TH: Minulla ei ollut mitään kovin epärealistisia odotuksia sen suhteen. Runokirjoja julkaistaan varmaan pari joka viikko ja erityisesti Ntamolla on hurja julkaisutahti. Pienlevikkistä runoutta tässä edustetaan. En siis minä, vaan kirja. En edusta runoutta.

VK: Moottoreita on kuitenkin ilmeisesti kirjastoissa sangen hyvin saatavilla?

TH: On ja joku sitä kaiketi lainaakin. Aallon Markku kertoi vertailleensa Helsingin kirjastoista runokirjojemme saatavuuksia. Minulla oli enemmän lainassa. Mutta miksi kirjan nimeksi on käsitetty ”Tuukka Hämäläinen / Moottorit”? Siinäpä vasta idea! Laitan ehkä nimeni tästä lähin jokaisen kirjan otsikkoon.

VK: Kymen Sanomien haastattelussa lupailit jotain jatko-osasta. Mitä sille kuuluu?

TH: Vaatii aikaa. Tai oikeastaan tilaa. Jos voisi olla opiskelematta ja tekemättä mitään toimitushommia, kässäri varmaan tuottaisi itsensä aika nopeasti. Toisen runokirjan suhteen tavoitteet on sen verran korkeammalla, etten halua hosua sitä samaan tapaan muiden töiden parissa. Jos ei onnistu järjestämään edes kuukautta kirjoittaa pelkästään sitä, sitten sitä ei tule.

VK: Tarkoitatko tavoitteiden olevan korkealla menestyksen vai laadun suhteen?

TH: Laadun – tai pikemminkin vielä sisällön suhteen. Mikäli onnistun tavoitteessani, sitä ei lue niistä edellisestä kolmesta enää kuin yksi. Haluaisin toisaalta myös kovat kannet ja kuvituksen, joten näinköhän tuo teos tulee ikinä näkemään päivänvaloa.

VK: Sinulle tuntuu olevan taipumus lievästi sanottuna suuruuden hulluihin projekteihin: Encyclopedia Idiotican toimittaminen ilman kokemusta kirjan teosta lienee riittävä todiste tästä, toki sinut tuntien tiedän sen muutenkin. Oletko jotenkin megalomaaninen ihminen?

TH: Olen lapsesta asti ollut sellainen, että kaavailen aina jotain laajoja projekteja, jotka sitten useimmiten jää kesken. Murrosikäisenä kirjoitin fantasiaromaanin kässärin, josta sain ensimmäisen ”kirjan” valmiiksi, toista en. Yleensäkin tavoitteet ovat aina sellaisia järkäleitä, että aloittaessa ei voi tietää, pystyykö hommaa saattamaan loppuun.

VK: Olen käsittänyt, että sinulla on enemmän intoa proosakirjoittamiseen kuin runoihin?

TH: Pitää paikkansa. Se vasta onkin vaikea tapaus. Sanotaan näin, että jos elättäisin itseni tekemällä proosaa, en usko, että kirjoittaisin runoja. En tarkoita arvottaa näitä, meinaan vaan, että olisin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen ja suurin osa ideoistani on muutenkin narratiivisia. Sehän näkyy jo Moottoreissakin, josta meinasin yhdessä vaiheessa myös romaania tai lyhytproosakokoelmaa.

VK: Sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että et työstä aktiivisesti romaanikäsikirjoitusta?

TH: Työstän paria kässäriä pätkittäin, mutta ei sellainen mitään kirjoittamista ole. Maailma valitettavasti on sellainen, että täytyy olla jotain tuloja tai edes apurahoja, että voi ottaa kirjoittamiseen tarvittavan ajan. Ylipäätään kirjallinen työskentelyni on ollut mahdollista vain siksi, että opiskelen samalla – mikä sekin on vetänyt piippuun etenkin Idiotican kohdalla. Näin reilu vuosi jälkeenpäin en tajua missä välissä sen sain toimitettua.

VK: Voiko tilanteelle tehdä mitään vai aiotko vain valittaa?

TH: (nauraa) En tietenkään, suomalaisittain kaikki dialogi käydään valitusmuodossa. Positiivisia puhuvia pidetään lässyttäjinä ja jos jotain järkevää ehdottaa, on kaikkitietävä päsmäri. Tottakai eläisin mielummin maailmassa, jossa sanoisin, että mie kirjoitan nyt kirjan ja sitten joku maksaisi palkkaa siitä kun kirjoitan ja vielä siitä promotyöstäkin, minkä jälkeenpäin tekisin. Ehkä jossain on noinkin. Täällä pitää nyhjätä sillä mitä saa ja valittaa siitä koko ajan, kovaan ääneen.

VK: Mitenkäs esiintyminen, olet paljon esillä erilaisissa runotapahtumissa, viimeksi Taiteiden yössä Gloriassa ja parin viikon päästä taas Kotkassa runoklubilla.

TH: Jep, tänä vuonna on ollut haipakkaa. Kotkan jälkeen on vielä Kirjamessuilla joku pieni esiintyminen muiden kustantamon runoilijoiden kera ja marraskuussa Turussa on luvassa joku scifi-temaattinen runoilta.

VK: Pidätkö esiintymisestä ja miksi olet siinä mukana?

TH: Runojen lukeminen ko. tilaisuuksissa oli minulle Kotkassa asuessani oikeastaan ainoa tapa saada juttujani jollain tapaa julki ja saada jotain palautetta. Esiintyminen jäi päälle ja olen esiintynyt Poetry Slam -kisoissakin, vaikken ole mikään erityinen lausuja. Luen paperissa olevan tekstin ja toivon, että joku jaksoi kuunnella.

VK: Olet myös juontanut tilaisuuksia, Särön runoklubeja ja kirjajulkkareita. Miten siihen päädyit?

TH: Ekan kerran taisin sellaiseen tarjoutua vapaaehtoisesti, että asiat saataisiin rullaamaan. Kyseessä taisi olla ensimmäinen Särön runoklubi Porvoossa. Sittemmin on välillä johonkin pyydetty. Se on vihonviimeistä hommaa, etenkin palkatta. Olen jotenkin sellainen, että kun lähden mukaan johonkin toimintaan, en osaa kieltäytyä mistään tehtävästä. Hiljattain olen tosin laittanut pisteen noille juontohommille.

VK: Puheistasi ei saa sellaista kuvaa, että sinä juurikaan nauttisit esiintymisestä. Pitääkö paikkansa?

TH: Lyhyesti sanottuna, en. On siinä ollut hetkensä, mutta vuodenvaihteen jälkeen olen esiintynyt lähinnä mainostaakseni kirjaa. Tykkäsin vielä jollain tapaa haastattelukeikoista, joita tuli pari Idiotican kohdalla, mutta ne nyt eivät olleetkaan esiintymistä samassa mielessä. On ihan realistinen mahdollisuus, etten syksyn keikkojen jälkeen tule esittämään runojani livenä.

VK: Tiedän, että olet harrastanut nuorena teatteria, mutta lopetit senkin jostain syystä. Kuinkas se kävi?

TH: Nuorisoteatterilla sekoilu oli kivaa niin kauan kuin ei tarvinnut ottaa asiaa vakavasti. Kirjotinkin silloin meidän porukalle jotain kohtauksia, joita harjoiteltiin. En kuitenkaan halunnut kuunnella ohjaajaa ja seurasin uppiniskaisesti jotain omaa ideaani. Näyttelijälle sopimaton luonne. Keskeytin ne hommat joskus 17-vuotiaana, enkä ole kaipaillut takaisin.

VK: Eikai sinulla ole mitään yleisemmin teatteria vastaan?

TH: Ei suinkaan! Olen kirjoittanut välillä teatteriarvostelujakin juuri siitä syystä, että arvostan teatteria ja pidän näytelmistä. Samuel Beckettin tekstit ovat itsestäänselvä suosikki. Suomalaisista tekijöistä Kristian Smeds on tietysti juuri nyt kuningas, mutta esimerkiksi Juha Luukkosen Ihmeellinen armo, joka meni vuosi-pari sitten Takomolla, oli todella vaikuttava. Myös Jari Järvelän kirjoittamasta Kansallisteatterin Arkusta pidin kovasti.

VK: Onko sinulla kunnianhimoa kirjoittaa näytelmätekstejä?

TH: Olisi muuten, mutta pelkään aloittaa koko hommaa. Sitä työstäisi vuoden jotain näytelmää rahattomana ja mitäs sitten, mihin sitä edes tarjotaan? Johonkin paskaan arvostelupalveluun, josta saa löyhän palautteen seuraavan vuoden päästä? Ehkä tässä tapauksessa tyydyn odottelemaan sitä legendaarista puhelua…

VK: Tunnut hosuvan vähän mitä sattuu ja olevan kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Opiskelet kaiken lisäksi filosofiaa. Mikä sinusta nyt sitten tulee ”isona”?

TH: No, tuskin ainakaan filosofi. Arvostan alaani ja haluan siltä valmistua, mutta akateeminen tutkimus vaatii jotain ihan muuta kuin minulla on. Aivoni haihattelevat mieluiten hyvin poikkitieteellisissä jutuissa. Voisin mahdollisesti kirjoittaa populaarifilosofiaa – yksi sellainen kirja-aihio onkin, mutta kehtaako sitä tunnustaa?

Mikä minusta sitten tulee? Ei varmaan mikään tietty, siinä mielessä kuin tyyppi opiskelee kampaajaksi ja on sitten kampaaja, tms. Omassa päässäni runot, toimittaminen, filosofia ja musiikki ja kaikki mahdollinen ovat samaa sfääriä, jossa operoin. Mitään konkreettista en osaa, enkä ole koskaan ollut kovin kiinnostunutkaan sellaisesta. Hetken olin kiinnostunut ruoanlaitosta, mutta muiden ympärillä häärivien ihmisten innostus samaan juttuun jotenkin kuoletti oman kiinnostukseni.

VK: Sinusta saa helposti sellaisen kuvan, että haluat tehdä nimenomaan sellaista, josta harvat ovat kiinnostuneet. Oletko joku erikoisuudentavoittelija?

TH: Tavallaan se lienee totta. Muistan, että 9. luokalla hankin CMX:n Dinosaurus Stereophonicus -albumin ensimmäisenä siksi, että kaverit olivat sanoneet sitä paskaksi. Olin päättänyt tykätä siitä juuri siksi. Jos ”ruman pojan identiteetti” on sitä, ettei osaa uskoa mihinkään mitä tekee, niin minulla on sitten joku ”oudon pojan identiteetti”. Kun on koko pienen ikänsä koulukiusattu haaveilija, muodostuu välttämättä sellainen persoona, ettei haluakaan kuulua joukkoon. Mitä enemmän maailmasta ja ihmiskunnasta kasvaessaan oppii, sitä vähemmän siihen haluaa kuulua. Samasta syystä kaverisuhteeni ovat paikoin menneisyydessä olleet sotaisia.

VK: Paljastit minulle aiemmin, että työstät parhaillaan kolmatta kirjaa, joka ilmestyy ensivuoden puolella. Voitko paljastaa siitä mitään?

TH: En halua suoraan julkisesti kertoa mistä on kysymys, mutta koko lähipiiri on siitä kiusallisen tietoinen. Sanotaan kuitenkin, että kyseessä on ensimmäinen pitkä kirja, jonka olen itse kirjoittanut. Siis verraten Idioticaan johon omasta päästäni tulivat vain lukujen introtekstit ja pari kommenttia – ja Moottoreihin, joka on runokirja ja lähtökohtaisesti epäkirjallisuutta.

VK: Mitä pidemmän tähtäimen suunnitelmiisi kuuluu?

TH: Olla jatkossakin vittumainen ja tehdä vain sellaisia juttuja, joista olen itse kiinnostunut. Se on tosi ärsyttävä luonteenpiirre, mutta en osaa toimia oikein muutenkaan. Konkreettisesti kaavailen jo tämän nykyisen kirjaprojektin jälkeisiä hommia ja haikailen romaaneihin heittäytymistä. Saattaa olla, ettei siihen ole konkreettista mahdollisuutta, mutta kuten sanottu, jätän mielummin tekemättä koko roskan, kuin tuotan jotain opiskelun ja töiden välissä sohlittua paskaa.

VK: Entäpä musiikki? Tiedän sinun olevan ahkera sunnuntaikitaristi ja tekevän omia biisejä.

TH: (irvistää) En yleensä kommentoi niitä ”biisejä”. Varhaisin toiveammattini heti elokuvaohjaajan jälkeen oli rock-muusikko. Kuuntelin 13-vuotiaana Primusta ja halusin olla uusi Les Claypool. No, sitä ei tule tapahtumaan ihan jo soittotaidon puolesta. Kitarasta irtoaa tavanomaisia sointuja ja suusta tulee melodioita silloin harvoin kun pysyn vireessä. En yleensä soita niitä kenellekään missään olosuhteissa, poikkeuksena ekana opiskeluvuonna tekemäni kaksi minisettiä filosofianopiskelijoiden bileisiin. Silloin esitin kaksi biisiä, mutta laulu ei kuulemma kuulunut kitaran yli. Sen jälkeen kävin koelaulamassa johonkin helsinkiläiseen bändiin: Sanoivat, että ääneni oli liian hiljainen ja kuulostin liikaa Tommi Liimatalta. Miten se voisi olla huono asia?

VK: Elokuvaohjaajan? Siis vielä yksi ala, jolle olet haikaillut.

TH: Juu, ihan lapsesta asti. Hurahdin 6-vuotiaana Jurassic Parkiin ja Steven Spielberg oli ensimmäinen ohjaaja, jonka nimen tiesin. Elokuvaohjaajuus jatkui ajatuksena varmaan ala-asteen läpi, eikä se koskaan ole kadonnut. Sama juttu vain kuin muussakin tekemisessäni, että haluan tehdä omia juttujani, enkä mukautua mihinkään. Jos minulla olisi lapsena ollut kamera, olisin varmaan pistänyt kaverit lukemaan vuorosanoja ja niin edespäin. Kameraa ei ollut, mutta tietokone ja vihkoja oli lapsesta asti.

VK: Olet ihme haikailija, vaikka olet jo saavuttanut paljon, mistä monet olisivat kateellisia. Riittääkö mikään?

TH: Ei tietenkään, koska kun joku tehty, sitä siirtyy ikään kuin seuraavaan. Toisaalta en koe saavuttaneeni mitään erityistä. Se saattaa johtua retrospektiivistä, mutta tuntuu usein, etten ole paljon mitään tehnytkään, mahdollisuuksia on tullut eteen ja asioita on tapahtunut minulle. Ehken ole elämässäni aktiivinen toimija, vain kokija. Lapsena kuvittelin elämäni olevan tv-sarja – ja tämä oli ennen reality-sarjoja. Joka päivä oli yksi jakso ja ikäraja vaihtui sen mukaan, kuinka paljon kotona riideltiin tai itsellä oli paha olo jostain syystä.

VK: Kysyn vielä loppukevennyksenä, että kun sinä nyt olet filosofi, niin mikäs on elämän tarkoitus?

TH: Tuohon saa ihan oikeutetusti vastata haistattelulla, mutta vastataan nyt jotain rehellistä. Kaikkien muiden ihmisten elämät tulee ottaa huteina ja pyrkiä itse johonkin muuhun. Tarkoitusta voi tuskin saavuttaa, mutta muodostaapa ainakin jälleen yhden varoittavan esimerkin. Ehkä tyyppi, joka tuntisi kaikkien eläneiden ihmisten elämäntarinat, osaisi elää jotenkin kelvollisesti. Mutta haluaisiko se enää elää ollenkaan?

  << Takaisin