Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Kategoria: Elokuvat

Puola-Särö (31-32) edistyy

Puola-Särö ponnistelee toimituksen työpöydiltä kiivaasti kohti lukijoidensa postiluukkuja. Lehden vieraileva päätoimittaja, Puola-asiantuntija Päivi Paloposki on muun toimituskunnan kanssa koonnut tuplanumeroon tuhtia, ajankohtaista ja monipuolisesti taiteellista sisältöä.

Särö kävi haastattelemassa kirjailija Olga Tokarczukia Wroclawissa, Puolassa. Tokarczuk kertoi kirjojensa synnystä, fragmenteista sekä Ala-Sleesian alueesta, joka Tokarczukin mukaan on ehtymätön tarinoiden lähde. Haastattelun lisäksi julkaistaan katkelma Tapani Kärkkäisen suomentamasta Tokarczukin romaanista Jakubin kirjat (Księgi Jakubowe, 2015).

Kun kirjoitin Päivän talo, yön taloa, mielessäni oli romaanin rakenteeseen liittyvä vertauskuva: kun menet yöllä ulos kodistasi ja katsot taivaalle, näet tähtiä. Tähdet eivät ole missään järjestyksessä, mutta aivomme pystyvät järjestämään tähdet erilaisiksi kuvioiksi, ja näemme Orionin ja Otavan. Heijastamme siis omat merkityksemme taivaalle. Päivän talo, yön talossa on sama idea. Annan teille tähtiä, ja te muodostatte niistä itse kuvionne.

Suomentaja Tapani Kärkkäinen kirjoittaa  Puolan kipeästä mutta välttämättömästä itsetutkiskelusta liittyen puolalaisten rooliin holokaustin aikana.

Holokausti on merkinnyt Puolan, se on tehnyt siitä ”saastuneen maiseman” (kontaminierte Landschaft), kuten itävaltalainen kirjailija Martin Pollack on kuvannut joukkomurhien tapahtumapaikkoja keskisessä ja itäisessä Euroopassa. ”Veri on jäänyt seinille, imeytynyt maahan, haluamme tai emme. Se on imeytynyt meidän muistiimme, meihin itseemme”, kuvaa Jan Błoński elämää holokaustin tapahtumapaikalla, valtavalla juutalaisella hautausmaalla, joka Puola on.

Esittelyssä lisäksi muun muassa puolalaista nykyelokuvaa sekä Juhani Karilan ennestään julkaisematon novelli – suomeksi ja puolaksi. Numeron kansikuvataiteilija on katutaiteestaan kansainvälisesti tunnettu Otecki.

Kirja ja elokuva

Veera Antsalo:

 

Menin katsomaan Andrea Arnoldin ohjaaman Humiseva harjun siitä huolimatta että tiedän kuinka helposti ärsyynnyn lempikirjojeni filmatisoinneista.

Pidin elokuvasta vaikka toisaalta en voinut välttyä tälläkään kerralla ärsyyntymiseltä. Ensin hyvät puolet: elokuva puhuttelee aisteja. Kuvaus on vaikuttavaa; Yorkshiren nummien karu kauneus tulee silmille. Vieläkin vaikuttavampaa on elokuvan äänimaailma, jossa tuuli pauhuu korvissa raastavasti, sade piiskaa armotta, ja musiikin on korvannut ötököiden rapinaan sekoittuvat sydämen sykkeet. Elokuvassa on samaa synkkyyttä ja rajuutta, toisaalta riipaisevan kaunista tunnelmaa kuin Emily Brontën romaanissakin.

Henkilöiden varttuminen ajan kuluessa tarkoittaa elokuvissa sitä, että näyttelijät vaihtuvat kesken kaiken toisiksi, ellei heitä voida tai haluta maskeerata ikäistään vanhemmiksi. Teini-ikäisiä Catherinea ja Heathcliffiä näyttelevät Solomon Glave ja Shannon Beer istuvat rooleihinsa hyvin, sen sijaan vanhempaa Catherinea näyttelevä Kaya Scodelario tuotti minulle pettymyksen: hän ei kerta kaikkiaan ollut Catherine, ei varsinkaan Beerin täydelliseen catherinemäisyyteen verrattuna. Leffan loppupuoli oli sen takia minulle vahvan alun jälkeen jopa hieman tylsää katseltavaa.

Brontën Humisevassa harjussa Catherinen ja Heathcliffin traaginen rakkaustarina tulee kerrotuksi kahden muun henkilön kautta; Humisevassa harjussa vuosia keskuskertomuksen tapahtumien jälkeen vieraileva ulkopuolinen herra Lockwood saa kuulla tarinan taloudenhoitaja Nelly Deanilta. Kehyskertomus puuttuu elokuvasta, koska se olisi tavallaan tarpeeton, ja elokuvan kielellä ehkä kömpelö toteuttaakin.

Lockwoodin hahmo on kuitenkin tärkeä kerronnallinen keino romaanissa. Hänen kokemuksensa korostaa harjun talon tapahtumien goottilaista outoutta ja traagista tuonpuoleisuutta, ja johdattaa lukijan ”normimaailmasta” toisenlaisia lakeja noudattavaan, outoon ja perverssiin maailmaan. Lukija asettuu Lockwoodin nahkoihin, mistä käsin tarina avautuu hänelle. Elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Heathcliffin. Kun Catherine ja Heathcliff joutuvat erilleen, tapahtumia seurataan läheltä Heathcliffiä, hänen havaintojensa kautta. Katsoja eläytyy Heathcliffin kohtaloon ja tunteisiin. Romaanissa tällaista eläytymistä ei pääse tapahtumaan, koska näkökulma pysyy ulkopuolisena ja korostaa Heathcliffin salaperäisyyttä ja perimmäisen olemuksen tavoittamattomuutta – siitä huolimatta että hänen sielunelämäänsä kuvataan tarkasti. Brontën romaanissa Heathcliffin mysteeriys, vieraus ja tuonpuoleisuus on olennaista, Arnoldin elokuvassa hän on inhimillisempi ja samastuttavampi hahmo.

Elokuvan ja kirjallisuuden kerronnat ovat tietenkin luonteeltaan niin erilaisia, että kaikenlaisen vertailun alkuperäisteokseen voisi jättää tekemättä. Humiseva harju on minulle edelleen Emily Brontën vuonna 1847 kirjoittama romaani. Sen väkevää tarinaa ei voi kääntää toisen taiteenlajin vieraalle kielelle.

Loitolla niin likellä

Matti Itkonen:

Äänielokuva oli vielä uudehko asia, kun Nyrki Tapiovaara julkaisi artikkelinsa ”Näyttelijätaide filmissä”. Se ilmestyi kirjallistaiteellisessa joulualbumissa Nuori Suomi vuonna 1935. Tapiovaara kirjoittaa oivaltavasti:

’Lähikuva on filmin runous’, sanoi jo filmiteoreetikko Bela Balazs toistakymmentä vuotta sitten. Lähikuva nostaa kasvot kunniapaikalle ja tekee mimiikan elokuvan erikoisoikeudeksi. Joka ainoa liikahdus näkyy moninkertaisesti suurennetuilla kasvoilla, me katselemme elokuvateatterissa näyttelijää silmästä silmään.

(S. 113 – 114.)

Lue lisää…

Taiteesta taidetta

Ulla Ora:

 

Taide voi ruokkia taidetta. Siitä kertoi runoilija Kristiina Wallin, joka vieraili muutama viikko sitten Kotkan runoklubilla. Hän luki runoja tuoreesta kokoelmastaan: Kaikki metrit ja puut ja kertoi kirjoittamisesta. Wallin toi esille valokuvaaja Jan Kailan tanssijakuvat, jotka ovat omakohtaisen kokemuksen lisäksi vaikuttaneet hänen runoihinsa.

Runoillan jälkeen aloin miettiä, miten toisen tekemä taide on vaikuttanut minuun ja kirjoittamiseen. Suurin osa taiteesta ei jää mieleen, mutta onneksi muistissa on myös muita kuin teksteihin liittyviä isoja taidekokemuksia.

Helsingin Valokuvataiteen museossa oli syksyllä näyttely, jossa yleisö sai pitää sylissään virtuaalista vauvaa. Vauva oli oikean kokoinen, mutta heijastettu kolmiulotteinen kuva. Tuolilla istuessa sen saattoi ottaa syliin. Vauva oli vaativa, jos sitä piti väärässä asennossa, se huusi ja saattoi pudota sylistä. Rinnalla se rauhoittui. Taiteilija oli paikalla kertomassa työstään, ja halusi vapaaehtoisia pitämään vauvaa sylissä. Suostuin siihen. Yleisö seurasi, kun imetin ja keinutin itkevää virtuaalivauvaa. Jotain siinä täytyi sanoa: ”onhan näitä tullut keinutettua…”. Taiteilija selvästi odotti, että kerron miltä tuntuu, mutta en kertonut, kun ei tuntunut miltään. Mietin vain, miltä tämän pitäisi tuntua, imettämisen, en saanut yhtään muistikuvaa. Pitäisihän tämän tuntua, johonkin äitiyteen viittaavalta. Mieleen tuli naistenlehdet, joissa äidit puhuvat äitiydestä kuin jostakin virtuaalitodellisuudesta, joka on kaukana heidän itsensä ulkopuolella. Halusin paeta kirkuvaa lasta, pois. Viimeinen ajatus oli, miksi joku halusi tehdä tällaisen työn. En saa tilannetta mielestäni, mitä jos olisin ollut yksin vauvan kanssa pimeässä huoneessa, olisinko tuntenut jotain. Ehkä olisin ajatellut maailmanpolitiikan arkea ja unohtanut, että sylissä on joku toinen, ehkä. Virtuaalinen vauva liikuttaa minua yhä, liikuttaa siksi kun ei liikuta, kun ei tunnu eikä kosketa.

Toinen taidekokemus, josta en pääse eroon on espanjalaisen Victor Ericen ohjaama elokuva Unelma valosta. Näin sen ensimmäisen kerran 90-luvun alussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Istuin keskellä katsomoa, enkä viitsinyt lähteä kesken elokuvan pois, vaikka mieli teki koko ajan oluelle. Siinä elokuvassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Mies maalasi lähes koko ajan samaa omenapuuta. Hän teki tarkkaa työtä, piirsi liidulla jokaiseen aitoon lehteen merkin, jotta taulun mittasuhteet olisivat oikeat. Elokuvan dramatiikka syntyi vesisateesta, joka puolivälin paikkeilla pyyhki kaikki liidulla tehdyt valkoiset merkit lehdistä sekä suttasi maalauksen. Maalari otti asian rauhallisesti, piirsi merkit uudelleen ja aloitti työnsä alusta. Toinen mielikuva jäi taiteilijan vaimosta. Hän makasi enimmäkseen samalla vuoteella ja näytti kuolleelta, vaikka hengitti. Olen nähnyt elokuvan jo kolme kertaa ja haluaisin sen itselleni.

Kolmas ja taidekokemus oli viime syksynä, kun menin katsomaan valokuvaaja Elina Brotheruksen näyttelyä Helsinkiin. Se oli pienessä intiimissä tilassa. Yhdessä huoneessa oli videoinstallaatio: Bright, bright day, jossa valokuvaaja juoksee mekko päällä nurmella, se oli kuvattu vastavaloon, ja maisema oli aivan kirkas. Siihen videoon olisin halunnut upota. Näyttely oli kuvattu yhteistyössä valokuvaaja Arno Rafael Minkkisen kanssa. Viimeisessä kuvassa he seisovat vierekkäin, katse yleisöön. Elina on pukeutunut, Arno seisoo alasti kädet sukuelinten päällä. Väliin jäi monta kuvaa, joista en ole kertonut, mutta jokainen niistä on muistissani.

Näyttelyn jälkeen nousi mieleen voimakkaasti yksi ainoa lause: ”Valkoisia helmiä valuu portaita alas”. Toistin sitä yhdessä runossa. Saatoin kuulla helmien kolahduksen askelmalta toiselle ja nähdä valon taittuvan mistä hyvänsä helmen pyöreällä pinnalla.

Elina Brotheruksen uusi näyttely avattiin Helsingissä galleriassa Pick Me (Iso Roobertinkatu 48) maaliskuussa, ja se on avoinna toukokuun loppuun saakka.

  << Takaisin