Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Verkko-Särö
Särön artikkeleita verkossa
Kategoria: Seija Kerttula

Kirjasto on kotini

Seija Kerttula:

 

Lapsena luin kamalasti kirjoja. Menin kirjastoon kerran viikossa ja lainasin 10 kirjaa. Olin tyhmyyksissäni kerran kysynyt kirjastonhoitajalta, montako kirjaa saa lainata kerralla. Hän näytti epätietoiselta, mutta lopulta sanoi, että 10. Sen jälkeen kuljin ympäri kirjastoa 10 kirjan pinon kanssa ja jos löysin paremman kirjan kuin pinossa olevat, vaihdoin sen huonoimman ehdokkaan tilalle. Kun paras mahdollinen valikoima oli lopulta koossa, lainasin sen, ja riensin iloisen odotuksen vallassa kotiin. Luin kirjat muutamassa päivässä, mutta en uskaltanut mennä takaisin ennen kuin seuraavalla viikolla, sillä jostain syystä kuvittelin, että kirjastonhoitaja ei olisi uskonut minun lukeneen kaikkia.

Maailmalle lähdettyä kirjasto pysyi mukana, paikkakunnasta tai maasta riippumatta. Sinne suuntasi heti uuteen paikkaan muutettuaan, ja olo tuntui heti kotoisalta.

Moni kirjaihminen ei lainaa kirjastosta vaan haluaa luoda omansa ja omistaa jokaisen lukemansa kirjan. Minulle tämä lähestymistapa on hieman myöhässä, sillä loin jo varhain sisäisen kirjaston. Se koostuu hämärästä tietoisuudesta kaikista niistä tuhansista kirjoista, jotka olen lainannut eri kirjastoista. Ne säilyttävät kirjoja puolestani, joten minun ei tarvitse huolehtia niistä. On minulla fyysinen kirjastokin, mutta se on muutoissa supistunut ja taas karttunut satunnaisesti eteen tulevista. Silti siinä on ydin, joka tuntuu aina pysyvän mukana.

Muutama vuosi sitten menin kotipaikkakunnallani kirjastoon. Se oli uudessa rakennuksessa. Aloin tutkia laatikossa olevia myytäviä poistokirjoja ja hämmästyksekseni löysin kaksi, joiden lainauslipussa oli numeroni. Olin lainannut ne joskus lapsena. Näin itseni seisomassa kirjastotiskin äärellä pinoni kanssa. Kirjat oli pakko ostaa.

Ehkäpä juuri tämän kirjastosuhteeni takia olen nyt myös ostanut vanhan kirjaston, jossa ei tosin ole enää yhtään kirjaa. Sinne on niitä laitettava. Siitä on myös tehtävä koti. Vaikka jo nytkin tuntuu siltä, että on tullut kotiin.

Äkkikirjailija

Seija Kerttula:

Kirjahyllyyni on kertynyt Roald Dahlin muistelmia ja novelleja, joita olen lueskellut. Useimmat tuntevat Dahlin lähinnä lastenkirjoista, joissa käy huonosti tuhmille ja tyhmille aikuisille ja lapsille. Muistelmien perusteella monen tarinan innoituksena ovat olleet koululaitoksissa koetut pieksämiset ja nöyryytykset. Täysin norjalaista syntyperää olevan Dahlin vanhemmat halusivat poikansa saavan parhaana pitämänsä koulutuksen englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Sieltä selvittyä opiskelu ei enää houkuttanut Dahlia, vaan hän hinkusi heti töihin. Hän saikin työpaikan Shelliltä ja siellä viimein siirron toivomuksensa mukaan Afrikkaan, jossa oli, kuten hän oli halunnut, villieläimiä ja kiinnostavaa meininkiä.

Toinen maailmansota sotki kuitenkin kuviot, ja Dahl joutui armeijaan, jossa hänestä tehtiin lyhyen koulutuksen jälkeen taistelulentäjä, vaikka hänellä oli kaksimetrisenä vaikeuksia jo pieneen koneeseen mahtumisessa. Lentäjät toimivat Välimeren ympärillä olevissa maissa, ja heitä kuoli kuin kärpäsiä, mutta ihmeen kaupalla Dahl selvisi tästäkin kaikesta hengissä. Kerran hän sai väärän tiedon kohteena olevan lentokentän sijainnista ja joutui polttoaineen loputtua tekemään hätälaskun Egyptiin, missä rytäkässä hän loukkaantui pahasti menettäen lisäksi näkönsä ja lähes nenänsä. Hän sai jotenkin ryömittyä pois palavasta koneesta ja tuli pelastetuksi. Vei viikkoja ennen kuin hän toipui, näkö palautui ja nenäkin rakennettiin kuntoon. Dahl palasi taistelulentäjäksi, mutta kärsi päävammojensa takia lyhyistä tajuttomuuskohtauksista, jotka tekivät lentämisen mahdottomaksi. Tämän takia hänet lähetettiin sodan loppupuolella Ison-Britannian Yhdysvaltojen suurlähetystöön lennostoattaseaksi.

Suurlähetystössä hänen luokseen tuli kirjailija C. S. Forester, jonka piti kirjoittaa juuri sotaan liittyneiden Yhdysvaltojen moraalia kohottavia tarinoita. Forester halusi haastatella Dahlia sotakokemuksista ja pyysi hänet lounaalle ravintolaan. Muistiinpanot häiritsivät kuitenkin ruokailua, joten Dahl ehdotti, että hän kirjaa itse myöhemmin ylös jotain, mistä Forester voi koota jutun. Dahl kirjoitti illalla kertomuksen maahansyöksystään ja lähetti sen Foresterille. Jonkin ajan kuluttua hän sai tältä kirjeen, jossa luki:

Hyvä RD, sinun piti lähettää minulle muistiinpanoja, mutta lähetit valmiin tarinan. Olen hämmästynyt. Juttusi on loistava. Se on lahjakkaan kirjoittajan työtä. En koskenut sanaankaan. Lähetin sen nimissäsi agentilleni Harold Matsonille ja pyysin häntä tarjoamaan sitä Saturday Evening Postiin henkilökohtaisen suositukseni kera. Post hyväksyi sen heti ja maksoi 1 000 dollaria. Matsonin palkkio on kymmenen prosenttia. Ohessa 900 dollarin shekki, se on kokonaan sinun. Lähetän myös Matsonin kirjeen, Post haluaa lisää tarinoitasi. Tiesitkö, että olet kirjailija?

Näin äkillisesti alkoi Dahlin kirjailijaura. Vaikka hän oli aina lukenut paljon, hän ei ollut ennen kirjoittanut mitään muuta kuin koulutehtäviin vaaditun ja sisäoppilaitoksessa opettajan valvonnan alla pakollisen itsesensuroidun viikkokirjeen vanhemmilleen. Opettajilta ei ollut tullut mitään tunnustusta kirjallisista kyvyistä, joten hän itse ei ollut elätellyt sen suhteen haaveita.

 

 

Oliko Dahlin kirjailijuus sitten sattuma? Olisivatko Matilda, Jali ja suklaatehdas ym. klassikot jääneet kirjoittamatta ilman Foresteria? En usko. Elämäkerturit ovat havainneet, että kirjailijuuden taustalla on usein syvä trauma, joka laukaisee kirjoittamisen. Lahjakkuuden täytyi olla Dahlissa piilevänä, ja sodan rankat kokemukset – jatkuva kuoleman kohtaaminen ja ystävien syöksy tuhoonsa – nostivat sen pintaan. Forester vain osui tarjoamaan ensimmäisen tilaisuuden sisäiselle ilmaisulle. Dahl itse kuvaa tätä ensimmäistä kirjoituskokemustaan näin:

Istuuduin kirjoittamaan tarinaani sinä iltana, siinä pienessä talossa, jossa asuin yksin Washingtonin esikaupunkialueella. Aloitin seitsemän aikoihin ja lopetin keskiyöllä. Muistan, että otin vauhtia lasillisesta portugalilaista konjakkia. Ensimmäistä kertaa elämässäni uppouduin täysin siihen, mitä tein. Leijuin ajassa taaksepäin ja olin jälleen kiehuvan kuumalla Libyan aavikolla valkoinen hiekka jalkojeni alla. Kiipesin vanhan Gladiatorin ohjaamoon, kiinnitin istuinvyön, säädin kypärän, käynnistin moottorin ja rullasin koneen nousuun. Oli hämmästyttävää, miten ehdottoman selvänä kaikki palautui mieleeni. Sen kirjoittaminen paperille ei ollut vaikeaa. Tarina tuntui kertovan itsensä, ja kynää pitävä käsi liikkui nopeasti edestakaisin kullakin sivulla. Kun kertomus oli valmis, annoin sen nimeksi aivan huvin vuoksi ”A Piece of Cake”, selvä homma.

 

Kahdeksan ja puoli vuotta toisella planeetalla

Seija Kerttula

 

 

Luin lähes henkeä pidättäen viime vuonna ilmestyneen Natascha Kampuschin kirjan 3,096 Days (Penguin, 2010), jossa hän kertoo yli kahdeksasta vuodestaan kidnappaajan vankina. Kiinnostuin Kampuschista, kun näin hänen tv-haastattelunsa, sillä hänestä huokui epätavallista sisäistä voimaa.

Selvänäköisesti kirjoitettu kirja muistuttaa monia kirjallisuuden klassisia selviytymistarinoita, kuten Robinson Crusoeta. Samalla se tuo mieleeni suomentamani Oliver Sacksin kirjat, joissa ihmisten aivot joutuivat sopeutumaan niissä itsessään tapahtuneiden muutosten tai synnynnäisten poikkeamien takia. Nataschan aivojen oli taas kehityttävä aikuisuuteen ja selviytymiseen äärimmäisten ulkoisten rajoitusten ja uhkien alaisina.

Wieniläinen 10-vuotias Natascha kaapattiin pakettiautoon vuonna 1998, kun hän meni ensimmäistä kertaa kouluun kävellen. Nuori tietoliikenneteknikko nimeltä Wolfgang Priklopil telkesi hänet autotallin alle rakennettuun vajaan neljän neliön loukkoon, jossa hän joutui olemaan vuosikausia tuulettimen tauottomassa melussa. Natascha tajusi pian, että kidnappaaja oli mielisairas. Hän tuhosi Nataschan identiteetin hävittämällä hänen tavaransa, ajamalla hänet kaljuksi ja antamalla hänelle uuden nimen. Hän asensi loukkoon kaukosäädettävät valot ja sisäpuhelimen kaiuttimineen, joilla hän hallitsi täysin Nataschan elämää, ja tämä oli maan alla panssarioven takana täysin riippuvainen vangitsijastaan.

Nataschassa alkoi tapahtua psykologisia muutoksia. Alussa hän taantui pikkulapseksi. Myöhemmin, kun hän oli jo menettänyt toivonsa siitä, että hänet löydettäisiin, hän kehitti erilaisia selviytymisstrategioita. Suosiollisina hetkinä kidnappaaja toimitti hänelle kirjoja ja jopa tv:n ja radion sitten, kun häntä ei enää mainittu uutisissa. Tv ja radio toimivat ihmissuhteiden korvikkeina ja kouluttajina, kirjat taas ruokkivat mielikuvitusta ja antoivat lohtua – kuten Liisa ihmemaassa, johon hän assosioitui voimakkaasti. Hän sanoikin myöhemmin, että juuri kirjat estivät häntä tulemasta hulluksi. Hän ahmi etenkin tieteistarinoita, joihin hän saattoi niin ikään samaistua tuntien olevansa kuin toisella planeetalla, vaikka oli vain 15 kilometrin päässä kodistaan. Hän unelmoi aikamatkoista, ja äärimmäisen epätoivon hetkenä toteutti tämän vierailemalla itsensä luona 18-vuotiaana ja lupaamalla 12-vuotiaalle itselleen, että auttaisi tätä pakenemaan, kun tämä täyttäisi 18 vuotta.

Kidnappaaja vei hänet välillä ylös taloon, jossa ikkunat oli koko ajan peitetty, ja laittoi hänet tekemään raskasta orjantyötä, kuten rakentamaan ullakkokerrosta. Samalla mies pahoinpiteli häntä yhä enemmän suuttuessaan. Nataschan tultua murrosikään kidnappaaja alkoi pitää häntä nälässä, jotta hän ei vahvistuisi liikaa ja pakenisi. Nälkä vei hänet välillä hourailun partaalle, ja hän sai pientä helpotusta vain katselemalla kaupan esitteitä ja pinnistämällä eläytymiskykynsä äärimmilleen niin, että saattoi maistaa niissä kuvatut ruoat suussaan.

Priklopil piti Nataschaa lujassa henkisessä otteessa, sillä hänellä ei ollut ollut ketään muuta elämässään lapsuuden jälkeen. Hän uhmasi silti uhrin asemaansa monin tavoin, kuten kieltäytymällä iskujen uhalla kutsumasta kidnappaajaa herraksi ja mestariksi tai polvistumasta hänen eteensä. Nämä pienet voitot vahvistivat häntä. Vuonna 2006, kun Natascha oli 18-vuotias, hän pääsi lopulta päätöksensä mukaan pakenemaan. Priklopil heittäytyi junan alle muutaman tunnin kuluttua.

Elämä vapaudessa ei ole ollut helppoa. Siirtymisen yhden ihmisen valtakunnasta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen ja sen mielialavaihteluihin on täytynyt vaatia lähes yhtä rankkaa sopeutumista. Media haluaa kuvata Kampuschin ikuisena uhrina, mihin rooliin hän ei ole traumastaan huolimatta suostunut. Alun sympatioiden jälkeen moni on alkanut suhtautua häneen vihamielisesti siksi, että hän suree kidnappaajansa kuolemaa ja pitää Priklopilin talon, jonka hän sai korvaukseksi kärsimyksistään. Hän katsoo kuitenkin selviytyneensä hengissä juuri siksi, että pystyi tuntemaan myötätuntoa sairasta kiduttajaansa kohtaan, sillä viha olisi tuhonnut hänet. Normaalin elämän psykologiset lainalaisuudet tuskin pätevät hänen elämässään eikä sellaista pitäisi myöskään odottaa. Mutta luulen hänellä olevan kyky selviytyä tästäkin – kun on ollut dissidenttinä absoluuttisessa diktatuurissa, samaan pystyy ehkä demokratiassa.

Englantilaiseksi voi vain syntyä

Seija Kerttula:

Olen viime aikoina valistanut itseäni kirjalla Watching the English. Se on antropologi Kate Foxin kuvaus kansastaan, jonka hän yrittää nähdä myös ulkopuolisen silmin, kun on sentään asunut parissa muussakin maassa elämänsä aikana. Opus tarjoaa harvinaislaatuisen pääsyn englantilaisuuden kirjoittamattomiin sääntöihin. Seuraavassa joitakin:

Englantilaisen kuuluu aloittaa puhuminen säästä. Jos yksi sanoo, että onpa kamalan kylmä, toinen ei saa olla eri mieltä, mutta hän voi sanoa, että ”niin tosiaan on, mutta minusta on mukava reipastella ulkona juuri tällaisella kirpeällä säällä”. Ulkomaalainen puolestaan ei saa arvostella Englannin säätä, sillä tällöin säästä tulee englantilaisen perheenjäsen ja hän loukkaantuu.

Seurassa englantilaisen ei kuulu esitellä itseään tuosta vain niin kuin brutaalit amerikkalaiset, vaan pitää odottaa, että syntyy ystävällishenkinen keskustelu jonkun kanssa, jolloin tämä saattaa jossain myöhäisessä vaiheessa tiedustella kuin ohimennen, että mikä nimesi olikaan. Jos englantilainen esitellään jollekulle, tämän on tapahduttava hämmentyneesti ja kömpelösti (Hugh Grant taitaa hoitaa tilanteen ihanteellisesti elokuvissa), eikä missään tapauksessa sulavasti amerikkalaisittain. Englantilaiselta ei kuulu kysyä suoraan, mitä hän tekee työkseen, vaan asian voi onkia vähitellen kiertoteitse, esim. tiedustelemalla, miten toinen menee töihin. Ylipäänsä englantilainen ei mielellään paljasta juuri mitään. Ei ihme, että tämä on dekkarien luvattu maa.

Englantilaista kulttuuria läpäisee huumori, joka ilmenee usein ironiana tai sarkasmina. Englantilaisen ei ole hyväksyttävää olla liian tosissaan. Kaikkialla on läsnä myös ns. understatement eli asioiden ilmaisu odotettua huomattavasti vähäisemmällä teholla. Fox kertoo italialaisesta pariskunnasta, joka halusi tulla mahdollisimman englantilaiseksi ja onnistui kaikessa täydellisesti understatementia lukuun ottamatta. Understatementin yksi puoli on kaiken itseensä liittyvän vähättely. Foxin mies kertoi tutustumisvaiheessa, että opiskeli ensin filosofiaa, politiikkaa ja taloutta, mutta oli liian tyhmä siihen, joten hänestä tuli aivokirurgi, mitä hän taas vertasi putkimiehen hommaan. Fox sai myöhemmin selville, että hän oli suorittanut aiemmat opintonsa loistavin arvosanoin. Vähättely on sukua myös ironialle, jossa sanotaan toista kuin tarkoitetaan, ja englantilaisten kesken viesti menee perille, mutta ulkomaalaiset tietenkin ottavat kaiken kirjaimellisesti.

Englannin pubien, kotien, työpaikkojen ym. salatut tasot ovat siis nyt ulkomaalaisenkin ymmärrettävissä. Lopultakin selviää, mihin luokkaan sanavalinnoilla sijoittuu – esimerkiksi loo vie ylempään kastiin kuin toilet, napkin taas on hienompi kuin serviette. Ilmeisesti on varottava ranskalaisia termejä, jos haluaa assosioitua parempaan väkeen.

Moskovassa vuonna 1990

Seija Kerttula:

Olen viime aikoina lukenut iltalukemiseksi englantilaisen Tony Parkerin kirjaa Russian Voices. Parker oli suullista historiaa dokumentoiva kirjailija, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Vuonna 1923 syntynyt Parker kieltäytyi toisen maailmansodan aikana aseista joutuen sodan ajaksi kaivokseen töihin ja kampanjoi myöhemmin kuolemanrangaistuksen poistamisen puolesta. Viimeinen kuolemantuomiohan toimeenpantiin Englannissa niinkin myöhään kuin vuonna 1969 ja Pohjois-Irlannissa vuonna 1973. Itse asiassa se olisi Isossa-Britanniassa ollut lain mukaan mahdollinen vuoteen 1998 asti. Kampanjan yhteydessä Parker kiinnostui rikollisista ja muista marginaalikansalaisista, joita hän alkoi haastatella kirjoihinsa antaen heidän kertoa tarinansa niitä moralisoimatta. Hän dokumentoi lähinnä brittiläistä ja amerikkalaista maailmaa.

Vuonna 1990 eli Neuvostoliiton viimeisinä hetkinä Parker vietti kuitenkin kuukausia Moskovassa haastatellen 141:ä eri ammatteja ja elämänkohtaloita edustavaa henkilöä. Haastattelut, jotka tapahtuivat joko suoraan englanniksi tai tulkin välityksellä, ovat enintään muutaman sivun pituisia. Tarinat alkavat henkilön olemuksen lyhyellä ulkoisella luonnehdinnalla, jota seuraa tämän oma kertomus. Ihmiset kertovat Parkerille yllättävän henkilökohtaisia ja arkaluonteisiakin asioita, joista he olisivat vielä vähän aikaa sitten menettäneet työpaikkansa. Monelle mahdollisuus elämäntarinan tai itseä koskettavien asioiden kertomiseen oli jo sinänsä harvinainen elämys.

Välillä tuntuu, että elämä on loppujen lopuksi hyvin samanlaista eri puolilla maailmaa olosuhteista riippumatta – perustetaan perhe, valitaan ammatti tai päädytään siihen – välillä taas törmää johonkin hätkähdyttävään asiaan, kuten siihen, miten venäläiset naiset kävivät yleensä abortin läpi 5–7 kertaa elämänsä aikana tai miten Stalinin puhdistukset hajottivat lopullisesti perheen, jonka jäsenten oli sanouduttava irti epäsuosioon joutuneesta.

Ylipäänsä arvokasta on ihmisten pään sisään pääsy ja eräänlainen elämänviisaus kokemusten tuloksena, vaikka moni haastateltava on nuori. Mitä liikkuu Tšernobylistä selvinneen mielessä? Entä putkimiehen, Afganistan-veteraanin, kauneuskuningattaren, poliisin tai šakkimestarin? Ammattien moninaisuus tuo esiin myös muita kiinnostavia tietoja. Mikä esimerkiksi on valkoisen ja mustan munkin ero? Valkoinen voi olla naimisissa. Olinkin aina ihmetellyt Tšehovin novellin nimeä ”Musta munkki”.

Kirja, jonka saa käytettynä Englannin pennyllä Amazonista, tarjoaa harvinaisen ikkunan historiallisen murroskauden venäläiseen psyykeen ja maailmaan, josta tiedämme itse asiassa varsin vähän, vaikka kyseessä on naapurimaa.

Sanojen vankina

Seija Kerttula:

Käänsin vuosikausia atk:ta. Sitä ei pitäisi mainita kulttuuriyhteyksissä ja etenkin jos on kirjallisia intohimoja. Ihmiset eivät osaa suhtautua moiseen. Kun taas sanoo, että kääntää elokuvia, katse kirkastuu ja silmäillään arvostavasti. Itse asiassa elokuvien suomentaminen voi joskus olla tylsempää kuin tekniikan kääntäminen. Eteen lykätään mikä vain elokuva tai sarja, myös oman maun vastainen. Tekniikka sen sijaan on neutraalia ja rentouttavaa, se antaa ihmisen olla. Elokuvat repivät mukaansa kaiken maailman draamaan ja meuhkaamiseen. Pitää aina olla se kaiken alkuna oleva konflikti, jota sitten lähdetään purkamaan mutkien kautta. Joutuu käymään läpi syviä tunteita vaikka syöpäsairaan mukana tai sitten jonkun pinnallisia virityksiä. Tapahtumien runsauskaan ei ole kielellisesti kovin antoisaa, usein ei edes näe kunnolla, kuka puhuu, ja huudellaan kaikkea, mille ei ehkä ole luontevaa suomalaista vastinetta. Kuten 77 kertaa come on Titanicissa, laskin ne lopuksi.

Kun käänsin atk:ta, se kaikki automatisoitui lopulta, ja pystyin ajattelemaan omiani. Jotkut kääntäjätoverini kuuntelivat samalla radio-ohjelmia. Adjektiivien ja adverbien puuttuminen sekä verbien rajoittuneisuus kirkastivat mieltä, ja olo tuntui jotenkin pelkistetyltä. Tuhannet oudot mutta omassa universumissaan tutuiksi tulleet sanat virtasivat mielen läpi vailla mitään yhteyttä ulkotodellisuuteen, kuin jostain Star Trek -avaruudesta repäistyinä. Sain outoja elämyksiä. Mieleen tulvahti vähän väliä muistojen sirpaleita, unohtuneita ihmisiä ja paikkoja, tuoksuja ja kuvia. En koskaan tajunnut, miten atk voi laukaista sellaisia synapseja aivojen syövereissä. Ehkä jotain alkeellista analogiaa oli – yksi kääntäjätoveri näki unen, jossa esitteli uutta asuntoaan ystävilleen sanoen: ”Ja F3:lla pääsee parvekkeelle.” Mutta arvelen, että kääntämistila yleensä toimi samoin kuin mietiskely ja mielen tyhjeneminen. Tai sitten aivot yrittivät kompensoida jotain niin kuin ne tekevät normaalien ärsykkeiden puuttuessa.

Jossain vaiheessa sain sitten tarpeekseni ja aloin kiihkeästi kaivata värikästä kieltä ja tunnetta: elävän elämän substantiiveja, adjektiiveja, adverbejä ja verbejä. Oli ihmeellistä kääntää sellaisia sanoja. Ensimmäinen tehtäväni oli Ritari Ässä, joka siksi herättää aina pienoista nostalgiaa. Käänsin sanojen himossa amerikkalaista bulkkia vuosia, ja sen jälkeen oli hienoa päästä pohjoismaisten elokuvien pariin. Niissä ei tarvitse olla yhtään mustavalkoisen hyvää tai pahaa ihmistä, eivätkä tšehovilaiset kiväärit seinällä yleensä merkitse yhtään mitään, ne vain ovat.

Silti kääntäessä sanojen on aina kuljettava tiettyjä valmiiksi tallattuja polkuja. Kirjoittamisessa mahtavaa on se, että sanat ja sanoiksi käännettävät ajatukset saa valita vapaasti. Mikään ei rajoita, ellei sitten itse. Tunnen runoilijan, jolla pitää aina olla rajoitus, sillä se stimuloi hänestä luovuutta. Hän kirjoitti pitkän runon yksitavuisilla englannin kielen sanoilla ja luki sen muille, mutta kukaan ei edes huomannut koko juttua. Jotenkin en osaisi kaiken jälkeen mennä tuohon. Antaa vain kaikkien sanojen tulla ja mennä vapaasti. Nappaan sen, mikä tuntuu oikealta.

Maailmankirjallisuuden alkulähteillä

Seija Kerttula:

Kaparan palatsista löytynyt reliefi, jossa Gilgamesh kannattelee siivekästä aurinkokiekkoa kahden härkä-miehen kanssa.

 

Löysin kylämme pienen Oxfam-kaupan kirjahyllystä Gilgameš-eepoksen. Se oli outo kohtaaminen. Aloitin aikoinaan yliopisto-opinnot, koska halusin sumerologiksi. Se jäi sitten, mutta ajattelin aina, että Gilgameš pitäisi lukea. Joten pakkohan se oli ostaa; pari puntaa ei ole paljoa maailman vanhimmasta tarinasta yli 4 000 vuoden takaa.

Gilgameš on historiallinen henkilö, joka hallitsi sumerilaista Urukin kaupunkia n. 2750 eKr. Eepoksen löytyminen oli sekin aika erikoinen tarina. Lähi-idän halki matkaava Austen Henry Layard aloitti lähinnä sattumalta kaivaukset nykyisen Mosulin tienoilla vuonna 1844 ja löysi muinaisen Assyrian pääkaupungin Niniven rauniot sekä sieltä muiden muinaisaarteiden joukosta tuhansia tauluja, joissa oli nuolenpääkirjoitusta. Ne olivat seemiläistä akkadia, mutta myöhemmin löydetyt vanhimmat taulut olivat sumeria, jolla ei ole kielisukulaisia.  Nuolenpäät saatiin ajan mittaan tulkituksi ja Gilgamešin tarina selville. Se aiheutti kohahduksen silloisessa maailmassa.

Loistava runollinen englanninnos vuodelta 2004 on Steven Mitchellin. Teoksen suomensi muuten vähän aikaisemmin arabian kielen professori Jaakko Hämeen-Anttila. Hän aloitti aikoinaan seemiläisten kielten opinnot yhtä aikaa kanssani, joten anekdootin tapainen hänestä. Uudet orientaalisten aineiden opiskelijat koottiin alussa pyöreän pöydän ääreen Porthanian kuppilaan. JHA kiinnitti huomiota hontelona 17-vuotiaana rillipäänä, joka oli hypännyt lukioluokan yli ja käytti sekä oman että edellisen sukupolven nuorisokäytäntöä uhmaten pukua. Hän oli myös varmuuden vuoksi opetellut arabian jo kouluvuosina. JHA ilmoitti laittaneensa kaikki yhden kortin varaan, mistä ymmärsimme, että hän tähtäsi alan professoriksi. Mieleen tuli siinä istuessa, että kannattaako tähän uraan panostaa, kun vähäiset virat on jo buukattu. Eikä kai olisi kannattanutkaan. (Opetus niille, jotka vielä ehtivät: Jos haluat jotakin elämässä, erikoistu varhain. Ei kannata vilkuilla sivulle.)

Mutta asiaan. Gilgamešin maailma ja tarina tempaavat mukaansa. Siitä löytyvät monet tänäänkin elinvoimaiset myytit, kuten järkeä uhmaava sankaruushakuisuus, jonka vallassa käynnistetään mission impossible ja lähdetään tappamaan sikäläistä hirviötä Humbabaa. Humbaba ei sitten ole mitenkään paha, vahtii vain Seetrimetsää niin kuin on käsketty. Se yrittää anoa armoa, mutta Gilgamešin on tietenkin hoidettava homma loppuun, kun on kerran sen aloittanut.

Gilgameš on reissussa kaverinsa Enkidun kanssa, joka on eräänlainen kesytetty ja kaunis villimies. Gilgameš ja Enkidu pitävät kovasti toisistaan ja kulkevat käsi kädessä. Mutta Humbaban tappaminen on järkyttänyt jumalallista ekosysteemiä, minkä takia Enkidun on kuoltava. Niin käy, ja Gilgameš joutuu suunniltaan surusta.  Hän vaeltaa maailman ääriin tapaamaan Utnapištimiä, jotta tämä voisi kertoa hänelle, miten voi tulla kuolemattomaksi. Utnapištim, joka onkin Nooan muinaisempi versio, ei ole kovinkaan myötätuntoinen, vaan alkaa seikkaperäisesti kertoa, miten pelastautui tulvalta rakentamalla arkin. Gilgameš saa kuitenkin neuvon, mistä voi löytää nuoruuden palauttavan kasvin, mutta hän pilaa tämänkin mahdollisuuden. Pitkä matka tuntuu turhalta, mutta jotain on tapahtunut hänen sisällään. Alun ajattelematon despootti on viisastunut vastuulliseksi ja myötätuntoiseksi.

Gilgamešin maailmassa kukaan ei ole varsinaisesti paha eikä hyvä tai täydellinen, on osajumalia ja  ihmisiä, uni ja todellisuus lomittuvat, seksuaalisuuteen suhtaudutaan mutkattomasti. Nykymaailman dikotomioiden puuttuminen on rentouttavaa ja mieltä avartavaa. Ehkä siinä kaikessa on, tai kuten Mitchell sanoo, jotain ”postmodernia”. On kuin katsoisi hyvää taide-elokuvaa. Tai jotain muuta, mihin ei ole ennen törmännyt.

Steven Mitchell on Gilgamesh.

  << Takaisin
 
Haluatko saada
Särön uutiskirjeen?
Tilaa uutiskirje