Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Verkko-Särö
Särön artikkeleita verkossa

Karl Ristikivi – Suomessa tuntemattomaksi jäänyt pakolaiskirjailija

J.Tapio:

Kuka oli Tatu Vaaskivi? Kuinka kertoa se lyhyesti virolaiselle yleisölle?

Tarton Kaupunginkirjaston 100-vuotisjuhliin liittyvään tilaisuuteen oli saapunut runsaslukuinen joukko kirjallisuudenystäviä kuulemaan Kinnises Tõllas -teoksestani (AS Atlex 2013). Tietenkin jo kirjan kansien kuva-aihelmat 30-luvun Tartosta antoivat vihjeen teoksen sisällöstä – mutta tämä Vaaskivi?

Haastattelija, Eesti Kirjanõusmuuseumin tutkija ja kriitikko Sirje Olesk toi heti avaussanoissaan Vaaskiven persoonaa ja kohtaloa lähemmäksi kuulijoita: ”Ajatelkaa, että meidän Ristikivemme olisi kuollut vuonna 1942!”

Se oli mainio rinnastus, siitä oli kirjoittajan helppo jatkaa.

Kirjailija, kriitikko ja kulttuuripersoona Karl Ristikivi (1912-1977) oli syntynyt samana vuonna kuin Tatu Vaaskivi (1912-1942). Hänen esikoisteoksensa Tuli ja raud ilmestyi 1938 kuten Vaaskiven ensimmäinen romaani Loistava Armfelt. Vaaskiven kuollessa 1942 Ristikivi oli julkaissut vasta kolme romaania (Vaaskivi kaksi, kolmas ilmestyi postuumisti). Mutta lopulta Ristikiven tuotanto käsitti kaikkiaan 17 romaania: Karl Ristikivi kohosi johtavaksi virolaiseksi prosaistiksi 1950 ja -60 luvulla.

Ja 100-vuotisjuhlavuonnaan 2012 hän oli yhtä muistettu ja juhlittu Virossa kuin Vaaskivi meillä unohdettu ja vaiettu.

Suomeksi Ristikiven romaaneista on käännetty ainoastaan kaksi (Yrttitarha 1945 ja Oikeamielisen miehen talo 1953; kumpikin WSOY:n kustantamina). Se on valitettavaa, saivathan ne sangen hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin lukijoidenkin keskuudessa. Mutta enempää ei Suomessa julkaistu.

Ristikivi on kuitenkin kestänyt aikaa huomattavasti Vaaskiveä paremmin. Siinä missä Vaaskiven tyyli oli barokkisen runsas, värikylläinen ja muhkea, kirjoitti Ristikivi yksinkertaisesti ja pelkistetysti. Ja sellaista kieltä ja tyyliä me suosimme pitkälti yhä, helppolukuista.

Mielenkiintoa Ristikiveä ja koko hänen tuotantoaan kohtaan lisää sekin että jotkut kriitikot esittivät keskenään myös hyvin eriäviä näkemyksiä noista romaaneista.

Kun erään arvostelijan mielestä Ristikivi on ”mukaansa tempaava kertoja” (Oikeamielisen miehen talo), tuntee joku, että hänen parissaan ”lukija paikka paikoin pitkästyy”. Yksi kiittää ” harvinaisen eheästä taidenautinnosta”, sanoo lukeneensa ”pitkästä aikaa lukemisen arvoisen kirjan” (Yrttitarha).
Toinen puolestaan kokee, että samaista teosta vaivaa ”teennäinen ja pitkäpiimäinen sävy”.

Kunnes kolmas loihe lausumaan: ”Pitäisin miellyttävänä piirteenä sitä, ettei se [Yrttitarha] ole erityisen helppolukuinen.”

Ja tietenkin jollekulle pakolaisvirolaisuus on ollut mahdoton ymmärtää. Että pitikö Ristikiven muka paeta Ruotsiin kirjoittamaan jotakin vuosisadan vaihteen kauppiassuvun kronikkaa? (Oikeamielisen miehen talo).

Sodan aikana Saksan armeijaan joutuneelle virolaiselle oli lopulta kai aivan samantekevää mitä hän neuvostomahdin taas palattua olisi kirjoittanut – mikään ei olisi häntä enää pelastanut. Mutta sitä eivät meillä kaikki voineet myöntää.

Jaan Kross kirjoittaa muistelmissaan (Rakkaat kanssavaeltajat II, WSOY 2010) Ristikiven kuolemasta:

”Ristikivi – poissa. Lainkaan kysymättä, olinko onnistunut pääsemään häntä hiukkaakaan lähemmäksi. Se ei ollut onnistunut minulle tuumankaan vertaa.”

Mikäli Kross tarkoittaa Ristikiven tuotannon ymmärtämistä, uteliaisuus sitä kohtaan vain kasvaa! Tuota kirjoittaessaan Kross tuskin ajatteli noita Ristikiven aikoinaan suomennettujakin nuoruudentöitä, vaan hänellä lienevät olleet mielessä myöhemmät ja epäilemättä kypsemmät teokset, sellaiset kuin vaikkapa 1953 ilmestynyt Hingede öö (Sielujen yö).

Kirjekokoelmat ja päiväkirjat ovat eräidenkin suurten kirjailijoiden tuotannon merkittävä lisä, avain suorastaan. Aino Kallas ei olisi Aino Kallas ilma päiväkirjojaan; Vaaskiven Kutsumus-kirjekokoelma antaa nuorelle nerolle kasvot; – ja entäpä Saima Harmaja!

Myös Karl Ristikiven päiväkirjat (vuosilta 1957-1968) on julkaistu. Kun esim. suurlähettilään rouva Kallas kuvasi lyhyin, terävin piirroin Lontoon-vuosiaan, elämää ja ihmisiä ympärillään, tekee Ristikivi samaa omista Ruotsin-vuosistaan, kotimaansa menettäneenä, virolaisemigranttien yhteisössä.

Kun Vaaskiveä on nyt viety pieni annos Viroon, niin olisiko aika tuoda myös kappale Ristikiveä Suomeen, pitkän tauon jälkeen? Suomentaa joku hänen parhaimmista teoksistaan. Ja tuo päiväkirja.

Sellainen ei saattanut aikoinaan olla ”ulkopoliittisesti viisasta”. Tänään se olisi ulkopoliittisesti aivan yhdentekevää, mutta kulttuuripoliittisesti ehkä varsin viisasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*


Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>


  << Takaisin