Kommunikointi on aina kommunikointia tuntemattomuuden läpi: emme tiedä varmuudella, miten vastaanottaja reagoi tekoihimme tai sanoihimme. Jos sittenkin tiedämme, olemme luvatta rikkoneet ajallisen logiikan sääntöjä. Tai kenties olemme eksyneet harhamaailmaan. Tai olemme löytäneet sinne. Varma maailma on yksinäisin maailma.
 Yksinäisyys on kirous, sikäli kun se tarkoittaa kyvyttömyyttä kommunikoida muiden ihmisten kanssa.
 Entäpä jos taiteilija tai kuka tahansa muu tekee päätöksen – tai ajautuu tilanteeseen – ettei kommunikoi ihmisten, vaan suoraan tuntemattoman kanssa? Mikä on vastakaiku, mistä se tulee?
 Rakkaus abstraktia ja käsittämätöntä kohtaan on rajatonta.
 Mutta silti: Emme kykene tekemään taidetta tai mihinkään muuhunkaan, ellei meillä ole sosiaalisia suhteita, ja elleivät ihmisten reaktiot toimintaamme ole edes summittain tiedossa.
 Skitsofreenikon tekemä taide nousee tekijänsä kuoleman jälkeen suurempaan arvoon kuin se oli tekijänsä elämän aikana – tilastollisesti niin tapahtuu useammin kuin muiden taiteilijoiden kohdalla.
 Ennustettavuus suo turvallisuudentunnetta. Arvaamattomuus antaa myös turvallisuudentunnetta, potenssiin yksi+abstrakti. Potenssiluku on maailman konkreettisin asia, koska se ylläpitää muutosta ja elämää.
 Kohtalon silmä fokusoi Abstraktin tiettyihin ihmisiin niin tiiviillä valolla, että he hajoavat arjesta pois, eivätkä osaa enää huolehtia pärjäämisestään. Heidän kanssaan meidän on ystävystyttävä.
 Kevätjumala-Särön taiteilijaesittelyssä oleva Veera Blomstedt sairasti skitsofreniaa, ja keväällä 2014 hän tappoi itsensä. Skitsofeniaa sairastavan ihmisen elämää varjostavat usein ylikorostunut syyllisyydentunto ja itsemurha-ajatukset.
 Evoluutio ei ole karsinut tätä kantajalleen helvetillistä sairautta kaiketi siksi, että siitä on yhteisölle aika ajoin hyötyä. Poikkeavat, yllättävät näkemys- ja toimintatavat hämäävät vihollisen. Yhteisön suurimpia uhkia on jähmettynyt, ulkoisista muutoksista piittaamaton toimintamalli.
 Psykoottiset kohtaukset raivaavat tieltään opitut käytösmallit, ja assosiaatiot ottavat käytöönsä toisen universumin lainalaisuuksia. Varhaisempi, visuaalinen, ajattelutapamme peittoaa käsitteellisen ajattelutavan. Ääni käskee tappamaan kissan.
 Jonain kirkkaana päivänä jokin tuntematon pakottaa kenet tahansa kommunikointiin itsensä kanssa, halusimme tai emme. Olemme osa ihmiskunnan tulevaisuutta, halusimme tai emme – muutenkin kuin tekemällä jälkeläisiä.Jonain kirkkaana päivänä jokin tuntematon pakottaa kenet tahansa kommunikointiin itsensä kanssa, halusimme tai emme. Olemme osa ihmiskunnan tulevaisuutta, halusimme tai emme – muutenkin kuin tekemällä jälkeläisiä.
 "Halusin kertoa jotain itsestäni / saadaksesi lohdututusta / kuinka väärin sanani asetin", kirjoittaa Veera Blomstedt eräässä runoluonnoksessaan.
 Venus-jumalattaresta kirjoitettiin antiikin aikoihin Välimeren seudulla pitkä runo, josta lainaus: ”Hän tuo kostean henkäyksen, / kukille hän pirskottaa / kyyneleitä, jotka välkkyvät, väräjävät / raskaina, tippumaisillaan.” Kirjoittaja oli tuntematon, todennäköisesti naispuolinen runoilija lähes kahdentuhannen vuoden takaa. Kenelle tuntemattomalle hän nyt kohdistaa sanansa?
 Tiettyjen säröjen välityksellä ajatus läpäisee ikuisuuden milteipä sellaisenaan. Jos haluamme, voimme muistaa, että me ihmiset toimimme myös ilman tarkoitusta, silkasta valon pakosta. Ja että tätä valoa, jumalaa, tai mitä lie, ei edes jälkeenpäin tarvitse nimetä.
 "Se laulaa, minä vaikenen. Milloin minulle koittaa kevät?"